Kuolon vanki.

Kirjoittanut Hjalmar Procopé
Suomentanut Osku Velho.


Ken, kuolo, anoi sulta armahdusta,
kun ukselta vain katsoit raottain
sa nuoren runoilijan asumusta;
et iskenyt – vaan odottelit vain?
Et iskenyt – sä sammutit vain valon,
mi luotu riemuks’ oli tuhanten.
Sävelen huulilta veit säveljalon,
veit soinnun olentonsa soittimen.
Pysähdys jälkeen ensi säveleiden
iäksi päätti hältä elontyön.
Hän oli kuollut, vaikkei saattueiden
ja kelloin viemä helmaan haudan yön.
Salaisen oikeuden päätös sääti
hänelle rangaistuksen suurimman:
iäksi kuolon vangiks’ hänet hääti
rikoksen vuoksi rikkomattoman.
Ja ajat vieri, vaihtui suvi, hanki,
yö aamuun päättyi, päivä ehtooseen.
Mut holvihaudass’ istui kuolon vanki
vait’oloon tuomittuna iäiseen.
Mut turhaan, kuolo, pyrit kammitsoimaan
säveltä runoilijasydämen.
Soi sentään soinnut, virittämät soimaan
sinua korkeampain voimien.
Ne kuole ei, vaan laajeten ja entäin
kuin vesirenkaat lahden päilyvän
ne paisuu, kasvaa, siivettyinä lentäin
ja sointuin kuoroon suuren elämän.
Ne kaikkiall’ on, kutsumatta vainen,
nuo kaikkivoivat lohdun lääkkehen –
sill’ laulajan on laulu heimolainen
jokaisen riemun, rinnan nyyhkehen.


Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.