Kuollut meri

Kuollut meri Kirjoittanut J. G. Leistenius

Seudusta meren kuollehen

Lasn’ kuulin useinkin,

Se hiljaisen vaan laaksosen

Peittävän sanottiin.

Ei laiva sen oo kyntänyt

Aaltoja yksikään,

Ja ankkuriaan heittänyt

Pohjahan vierimään.

Kaik’ elo on sielt’ kadonnut

Keskeltä erämaan,

Ei ykskään kukka tuoksunut

Oo hänen rannallaan.

Myös lintunen, jos uskaltaa

Innossa nuoruuden

Vain lähellekään luikahtaa,

Het’ putos vetehen.

Tot’ kirkkautta aaltojen

Sen paljon kiitettiin,

Pinnalla taivon tähtien

Kuvauvan sanottiin.

Tuo puhe ol’ niin synkeää,

Kun joskus kuulin sen.

Mä kohta tunsin ikävää

Tuon meren rannoillen.

Mä vyöryessä ajan niin

Kulutin lapsuuden,

Ja vihdoin sitten unhotin

Jo meren kuollehen.

Oi ihanaa oi armasta

Aikaa nuoruuden!

Ei mikään silloin taivasta

Peittänyt pilvehen!

Kun vanhempana maailman

Tohua katselin,

Merestä heti sanelman

Kuolleesta muistinkin:

Miss’ ystävyyden suloisen

Jo keksi silmäni,

Kuin kuohu meren kuollehen

Se tunne raukeni.

Miss’ rakkauden ijäisen

Kats’ vannoi toisilleen,

Kuin loiste meren kuollehen,

Ol lyhyt-aikainen.

Mis’ tuntehet myös kiitoksen

Jo alkoi kasvamaan,

Kuin muta meren kuollehen,

Ne jäätyi rintahan.

Miss’ näytti liekki sydämen

Olevan I s ä n m a a n,

Kuin aalto meren kuollehen

Se sammui kokonaan.

Siell’ tunne löyskin turhuuden,

Miss’ etsi miehuutta;

Kuin rannat meren kuollehen

Se ol’ vaan kuivuutta.

Näin kovahan nyt ääni soi,

Soi mulle, rauhaton:

”Tuo kuollut, aava meri” – oi! –

”Se ihmissydän on!”

– o – n.

Lähde: Tapio 8.2.1879.