Kuollut meri

Kirjoittanut J. G. Leistenius


Seudusta meren kuollehen
Lasn’ kuulin useinkin,
Se hiljaisen vaan laaksosen
Peittävän sanottiin.
Ei laiva sen oo kyntänyt
Aaltoja yksikään,
Ja ankkuriaan heittänyt
Pohjahan vierimään.
Kaik’ elo on sielt’ kadonnut
Keskeltä erämaan,
Ei ykskään kukka tuoksunut
Oo hänen rannallaan.
Myös lintunen, jos uskaltaa
Innossa nuoruuden
Vain lähellekään luikahtaa,
Het’ putos vetehen.
Tot’ kirkkautta aaltojen
Sen paljon kiitettiin,
Pinnalla taivon tähtien
Kuvauvan sanottiin.
Tuo puhe ol’ niin synkeää,
Kun joskus kuulin sen.
Mä kohta tunsin ikävää
Tuon meren rannoillen.
Mä vyöryessä ajan niin
Kulutin lapsuuden,
Ja vihdoin sitten unhotin
Jo meren kuollehen.
Oi ihanaa oi armasta
Aikaa nuoruuden!
Ei mikään silloin taivasta
Peittänyt pilvehen!
Kun vanhempana maailman
Tohua katselin,
Merestä heti sanelman
Kuolleesta muistinkin:
Miss’ ystävyyden suloisen
Jo keksi silmäni,
Kuin kuohu meren kuollehen
Se tunne raukeni.
Miss’ rakkauden ijäisen
Kats’ vannoi toisilleen,
Kuin loiste meren kuollehen,
Ol lyhyt-aikainen.
Mis’ tuntehet myös kiitoksen
Jo alkoi kasvamaan,
Kuin muta meren kuollehen,
Ne jäätyi rintahan.
Miss’ näytti liekki sydämen
Olevan I s ä n m a a n,
Kuin aalto meren kuollehen
Se sammui kokonaan.
Siell’ tunne löyskin turhuuden,
Miss’ etsi miehuutta;
Kuin rannat meren kuollehen
Se ol’ vaan kuivuutta.
Näin kovahan nyt ääni soi,
Soi mulle, rauhaton:
”Tuo kuollut, aava meri” – oi! –
”Se ihmissydän on!”

– o – n.


Lähde: Tapio 8.2.1879.