Kuollut maa

Kuollut maa. Legenda. Kirjoittanut Carl Spitteler

Kovin taivaan portteja kolkutetaan:

tuloss’ enkeliparvi on ratsuillaan,

ulos vaativi vartioita.

»Mitä nyt, pyhät veljet?» – »Riemuitkaa!

Ilon meille salli jo vanha Maa!

Sitä, soittaja, kaikille soita!»

Ja kun portit heille aukeevat,

joka suuntaan nostaa he pasuunat

ja puhuu täysin palkein:

»Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa!

Hoi, kuulemaan ilosanomaa,

heti, juhlavaattein valkein!

Mit’ oomme kiihkeimmin rukoillut,

kukin kaihonnut, tuskin uskonut,

todeks saanut on armosta Herran:

Maan päältä me riennämme riemuiten,

meno väsähti jo veritähden sen,

elo tuikahti viimeisen kerran!»

Ovet, ikkunat oitis auotut on,

kaikk’ autuaat saa joukkohon,

ja ratsuin tai jaloin paljain

maapalloa kohti vaikenevaa

kera pillien, rumpuin he painaltaa,

kera soittojen, naurujen, naljain.

Vaan saatossa tähtien välkkyväin

Maa-vainaan kurjan kun kohtas he näin

sumuss’ uivana, hiiltyneenä,

jopa pillien piipatus tyrehtyi,

syvä surku jo nousi, jo hämärtyi

joka silmä kyyneleenä.

Ja hiljaa hiipi he varpaillaan

liki jättiläishautaa, alhoa maan,

ja kuiski kauhuin ja kammoin

suvust’ edesmenneestä ihmisten,

sen taistoista, tuskista, turmasta sen,

ja onnesta, olleesta ammoin.

Ja he sovitusalttarin rakensivat,

sen äärellä messuten lauloivat

papit turman valitusta,

requiem aeternam soi huuliltaan,

kun vihkivesin he pirskoitti maan,

pyys taivaan siunausta.

Ja Siunaus maan yli leijasikin,

Pyhä vesi se pyrki peltoihin,

– vaan nähkääs, nähkääs tuota!

Pyhä vesi miks arkana kiertää vain,

– ja Siunaus lentävi lepattain:

miks säikkyi se pois maan luota?

Huus Vihkivesi: »En nää mä, en nää

maan pinnalla alaa pienimpää,

mit’ ei kyynelin kasteltu oisi!»

Ja Siunaus: »Paikkaa mä löydä en,

miss’ ei muisto asuisi murhien,

mit’ ei kirous vartioisi!»

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.