Kuollon kellot soi!

Kuollon kellot soi! Kirjoittanut Antti Mäkinen

Kuollon kellot soi!

Verkallensa hautaa kohti

Ruumissaatto kulkee,

Tungos kadun kulmanteessa

Siltä tien nyt sulkee:

Vaimo kurja ryysyissään

Nostaa lasta käsillään

Itkevää ja lausuu:

»Kuollon kellot soi!

Sulle, kansan ruttotauti,

Tuomioksi soivat;

Kylvit tulta, kirousta,

Kansalaiset joivat –

Joivat leivän lapsiltaan,

Kirosivat kuollessaan

Itsensä ja sinut!

Kuollon kellot soi!

Ilokseni soivat kerran –

Soikoot ainiaan!

Kuolinkellot kapakalle

Soikoot yli maan!

Kunnes sortuu kuolemaan

Surmasusi isänmaan,

Juopumuksen valta!

Kuollon kellot soi!

Soivat kerran ennen hälle,

Kylän juomarille,

Joka viikkopalkastansa

Kotiin nälkäisille

Lapsilleen ei tuonut – ei

Penniäkään – kaikki vei

Kapakoitsijalle.

Kuollon kellot soi!

Soivat silloin kellot myöskin –

Vaimo itkeväinen

Yksin seuras toivotonta –

Laki itsepäinen

Kielsi kirkon siunatun

Maankin päältä kirotun,

Onnettoman ruumiin.

Kuollon kellot soi!

Ne on siitä asti aina

Soineet kansallemme,

Kun on viina maahan tuotu;

Hautajaisiksemme

Juomme, hautaan kamalaan

Avosilmin astutaan,

Kirous sen peittää!»

Kuollon kellot soi!

Kansa kuullen kauhistuupi;

Ruumissaatto kulkee

Verkallensa hautaa kohti,

Kauhu rinnat sulkee:

Hauta verikyynelin

Peittyy, kansan itkemin

Sydäntuskistansa.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.