Kuoleva vanki

Kuoleva vanki.

Kirjoittanut Santeri Ivalo


Päättynyt on raskas päivätyö Viaporissa, jossa varustuksia kuumeentapaisella kiireellä pannaan kuntoon. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja luoneet maata, saavat vihdoinkin huokasta, ja he ovat pysähtyneet yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan rauhaisaa kirkkautta, ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, – muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.

Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee ulapan yli kaukaista vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain palaavan työstään. Hän on väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä kuhilaissa kypsenä hohtaa kultanen terä. Ja sieltä leikkuuväki palaa laulaen työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.

Surunvoittoinen kalahtava ääni kuuluu saaren keskiosassa olevasta matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki rintavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu yhä hervottomammin rintavarustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet siihen, – mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta saaresta!

Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen ajatuksensa. Vaan hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä lähellä, vaan se ei voi häntä tempasta, ennenkuin hän on elämässään saavuttanut oikeutta.

Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä oikeutta annetaan. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin kauan ja kokenut niin paljo, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan oikeuden lopulliseen voittoon, tosin paljo pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä nytkään. Vaan kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso hänen katseensa peittää, silloin näkee hän kuin häilyvinä utukuvina edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan, jolloin hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.

Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissa ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan, kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista oikeuden loukkausta ja lujaan uskoonsa luottaen oli hän vain ennallaan raatanut... Sitten tuli se asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän isiltä perityt, itse viljelemänsä, maat, heidän kotinsa ja tavaransa. Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko oikeuteen, vaan häneltä ei taittunut. Ja hän vakuutti itselleen ja muille, että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut oikeuden loukkaus, joka vielä korjautuu, hän kehotti kehottamalla naapureitaan pysymään sitkeinä ja luottamaan siihen korkeampaan oikeuteen, joka ei petä, joka ei rankaisematta itseään loukata anna. He jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta oikeudestaan he eivät luopuneet, asetusta, joka heistä oli väärä, eivät he oikeaksi tunnustaneet.

Hän näkee raukean katseensa edessä liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, käytettiin pakotuskeinoja: He raatoivat edelleen konnuillaan ja luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Vaan se viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti, vietiin leipä... Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat ja taittuivat; he olivat joutuneet epätoivoon oikeuden lopullisesta voitosta. Vaan hän ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, joista toinen jo oli sadon korjannut. Tämä on ohimenevää sortoa, niin he uskoivat, tämä kaikki vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee, ijankaikkinen oikeus elää. Niinkauan kuin uskoa kestää, niin kauan on oikeutta olemassa, – niin oli hän neuvonut naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.

Koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille metsäkulmilleen saapui sotaväkeä tulella ja miekalla masentamaan kansaa ja riistämään siltä väkipakolla sen uskon oikeuden voittoon. He taistelivat vakuutuksensa puolesta, luopumatta siitä, he eivät voineet uskoaan heittää. Syttyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat...

Ne sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin, heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä hänen rinnaltaan, heidän uskonsa vihdoinkin katkesi, he taipuivat. Hän vain ei taipua voinut, ei uskostaan luopua, vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan kalskuivat.

Siitä oli jo kulunut parikymmentä pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan, unhottunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen maansa ja oikeutensa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran tarjottaisiin oikeudenmukainen hyvitys siitä, minkä hän oli kärsinyt ja palkkio siitä, että hän horjahtamatta oli luottanut ijankaikkisen oikeuden heikkenemättömään valtaan maailmassa. Ei kukaan sitä tiennyt. Vaan hän sen tiesi itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen mies, joka kesäillan yöksi muuttuessa yksin kahleissa istui Viaporin kaukaisimman saaren vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin taisteli säilyttääkseen itsessään elämän sammuvaa kipunaa, kunnes oikeus ehtisi toteuttamaan hänen lujan uskonsa.

Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja heilutti terävää viikatettaan, vaan hän ei sitä ensinkään peljännyt, hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti, puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla oli tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen, pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa ja henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin varma, että kuolema ei häntä matkaansa saisi, ennenkuin hänen uskonsa oli täyttynyt, ennenkuin oikeus oli voittanut, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle viikatemiehelle.

Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä rantakivellä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta. Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa, harmaja tukka ja keltanen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja hervottomaksi solahti käsivarsi kilauttaen kerran kahletta, niin että yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyi vielä kerran hienoon hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niinkauan kuin täyttymättä oli ijankaikkinen oikeus.

Sitten sulkeusi taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulelle. Uskoonsa lujasti luottanut lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois luopumatta uskostaan. Hän oli lähtenyt viikatemiehen seurassa hakemaan muualta sitä ijankaikkista oikeutta, jota hän ei elämässään ollut löytänyt.


Lähde: Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto. Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.