Kuoleva taistelija.[1]
(Den döende fäktaren.)
Kirjoittanut Fredrik Cygnaeus
Suom. Yrjö Veijola.


Jo loppui leikki, johon voittaja
Sun ajoi ivaten; ja alkoi kamppaus
Niin kova, vakava, kuin määrännyt
On synkkä tuomari tuoll’ ylhäällä:
Sun kuolonkamppaukses;, jok’ei lopu.
Vuostuhansia lepäät kuolevana,
Ja sentään sinulle ei suotu – kuolla.
Se suuri piiri, josta vihdoinkin
Soi tuhansista suista sulle habet,[2]
On hajaantunut, puonnut, kuihtunut,
Kuin lehdet laakerin, joit’ tempoo myrsky.
Ja sankarleikin suuri sotakenttä
On vaivoin taakan alla ponnistellut,
Kun raskas aika astui yli sen.
Ja valta, joka suuruutensa loi
Maailman pirstat yhteen ahtamalla,
On siruiks’ sortunut. – Sä yksin elät
Ja vuotat, että verivirta, joka
Sun kyljestäsi vuotaa lakkaamatta
Valuisi kuiviin. Mutta turhaan vuotat,
Kuin se, mi näkee, kuinka vuori yhä
Luo suonistansa lähteen runsaan juoksun
Ja tahtoo vuottaa vuoksen kuivumista.
Viel’ elää myöskin tuska äänetön,
Mi rintas syvimmästä syvästä
Sun tunkee kasvoihis, kuin luulis se,
Ett’ aikaa sillä vain on hetkinen
Osoittaa kaiken suuren runsautensa,
Jost’ elo pisin tuskaa kylliks’ sais
Jok’ ainut hetki luomaan katkeruutta.
Mut yhtä mahtavana elää voima,
Mi taittaa tuskan, ett’ei nousta saa
Se kurjin valituksin joukkoon tuohon,
Min rinnasta se poijes ponnahtaisi,
Kuin diskuslevy radan kivikosta.
Oi! tämä näkyväinen hurmehaava,
Se liian matala on lähteeksi
Sen tuskan, joka turhaan toivoo päättää
Nää kärsimykset kuolemattomat:
Sen lähde syvemmällä pursuaa,
Eik’ kenkään niistä, jotka kylminä
Sun leikistäsi julmast’ iloitsivat,
Sen kuiluun ole nähdä ansainnut.
Mut niille, jotk’ ois tuskaas säälineet,
Sä kauvan olet ollut kuollut jo,
Vaikk’ aina heitä muistellessas tunnet
Sen kirkkauden, jonka esineihin
Luo kyyneltulva eron viimeisen,
Kuin soihtu, ojennettu haudan yöhön,
Sen kirkastaa, mi ainiaaksi jää.
Kuin soturi, mi korvan painaa maahan,
Kun kaukaa tahtovi hän kuulla ääntä,
Jok’ ennustaa, ett’ tulee kaivattu,
Niin myöskin, sinä katsees maahan painat.
Se katse tavoittanee nähdä jotain,
Johonka kohdistuisi rauhassa
Ne sulomuistot harvat, joita elo
On suonut – katkeria tuhlaten:
Se etsii paikkaa lapsuusleikkisi,
Niin rauhaisan, vaikk’ keskess’ asekalskeen,
Niin valoisan, vaikk’ korven varjostaman,
Niin vapahan, vaikk’ äidin ympäröimän.
Sä liian kauvan etsit tuota jo,
Et enää siitä jälkeäkään löydä.
On auran teriks’ säilät taottu
Ei ruostettakaan jäljell’ ole niistä.
Miss’ ennen metsäs teki juuria,
Nyt heilimöipi vainioiden vilja.
Sun kauniin äitis rinta kukkasina
On jälleen henkinyt ja kuihtunut;
Ei satu muista, milloin sortui kansas.
Mut vaikk’ei jälkiä se jättänytkään,
Sit’ enemmän on jälkiä, jotk’ itkee
Nyt muinaisihanuutta sortajan.
Sun viime voimas vielä ponnista
Ja nouse pystyyn suoraselkäisenä!
Sun jalkas juurella sä nähdä saat
Näyn moisen, joka riittää tyydyttämään
Maanpiirin kaiken vihan kostonhimon.
Kas tuossa Forum, josta ohjasi
Maailmaa kädet ankarat tai saidat!
Jumalain kuollehitten temppeleistä
On raunioita tuolla ainoastaan:
Kaikk’ on ne olleet ajan leikkipallo;
Ja vahakansa, joka murti kaikki,
Se alle paiskattihin leikissä;
Ei ainoakaan valta taivaan taikka maan
Ees habet! kaatuvalle huutanut.
Barbaarit eestäs kostaaksensa laittoi
Ne gladiaattorileikit, joissa turhaan
Sun laillas elost’ taistel Rooman kansa.
Ja mikä vielä eli, hengitti,
Jäi miekan, kirkon sortovallan uhriks
Ja kärsi kuolontuskaa lakkaamatta.
Ja suurin taistelija, joka kauvan
On kuolevana maannut kuolematta,
On itse Rooma, ikikaupunki.
Se isäin rikoksista, suuruudesta
On paljon kärsinyt ja kärsii vielä.
Sen vuoksi historia vakavasti
On Rooman kohtaloa punninnut,
Sen syntejä ja pitkää kuolontuskaa.
Mut sulle, joka kärsit rikkomattas
Ja isiltäs et syytä perinyt,
Soi taide kauniimmin kuin konsanaan
Suloisen henkens ikisovituksen.


  1. Tällä nimellä kautta maailman tunnettu kuvapatsas, joka esittää makaavassa asennossa areenalla kuolettavasti haavoitettua ”barbaaria”, löytyy Kapitoliinisessa museossa. Tekijän tunteihin ei ole mikään antiikki kuvanveistos tehnyt niin mahtavaa vaikutusta kuin tämä, ja uudenaikaisista taltan taideluomista ainoastaan puutarhassa liki Luzernia oleva jättiläisjalopeura, jolla Thorvaldsen on jalostuttanut sveitsiläisten historiassa kuolematonta uhrikuolemaa Ranskan vallankumouksen aikana.
  2. Niinkuin tiedetään, osoitti arvoisa roomalainen yleisö gladiaattorinäytännöissä huudoilla: habet!, että sen huvittamiseksi teurastettu taistelija oli saanut kyllikseen samoinkuin yleisökin.


Lähde: Kaukomieli: Viipurilaisen osakunnan albumi. 3. 1900.