Kuoleva metsävuohi
| Kuoleva metsävuohi Kirjoittanut Alphonse de Lamartine |
Viatoin ja vikkelä metsävuohi kepakehteli kasteen kostuttamalla nurmikolla metsän reunassa. Minä huomasin aina välimiten, kuinka se hörhotteli korviansa, teputteli jalkojaan, lämmittelihe nousevan auringon säteissä, nakerteli hienoja vesan oksasia täydellisesti nauttivana yksinäisyyttään ja vakuuttaan.
Minä olin metsästäjän poika; nuoruuteni olin minä viettänyt metsänvartiain seurassa, parissa kyläpappien ja vähäisempien maatilusten omistajain, jotka laskivat koiriansa yhteen minun Isäni koirain kanssa. Minä en ollut koskaan ajatellut aprikoimalla tuota raakaa taipumusta ihmisessä, tehdä huvikseen tappamista ja ilman tarvetta, oikeudetta, säälimättä sammuttaa elämää eläimissä, joilla olisi sama jahtioikeus häneen, jos ne olisivat yhtä tunnottomia, yhtäläisesti aseilla varustetut ja yhtä halukkaita julmiin huvituksiin. Koirani etsiskeli; minulla oli pyssyni mukana ja metsävuohi oli ampumamatkalla. Minä tunsin tosin jonkinlaista levottomuutta, jotakin empimistä lopettaakseni tuommoista iloista, viatonta olentoa joka ei koskaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, joka iloitsi samasta auringosta, samasta aamukasteesta, samasta huomen-suloisuudesta kuin minä itsekin, jonka oli luonut sama voima, varustanut samalla tunnolla ja samalla ajatuskyvyllä, vaikkapa vähemmässäkin määrässä kuin minut itsenikin; kiintyneenä metsään samoilla rakkauden ja sukulaisuuden siteillä kuin minä itsekin; joka etsei veljeä ja jota odotti emo, oma puoliso, omat vuonaset. Mutta tottumuksen koneellinen vaikutus voitti tuon luonnollisen tunteen, joka teki murhan vastenmieleiseksi. Laukaus laskettiin, metsävuohi hypähti tuskasta ja kaatui maahan muserretulla lapaluulla sen verellä värjätylle nurmekkeelle.
Kun laukauksen savu oli hälvennyt, lähestyin minä, kalveana ja vapisevana rikoksestani. Metsävuohi raukka ei ollut kuollut, se katsoi minuun kyynelöitsevillä silmillä. En koskaan unohda tuota silmäystä, joka näkyi ilmottavan kipua, kummastusta ja tuota odottamatonta kuolemaa täysin inhimillisellä tunteella; sillä silmä puhuu omaa kieltänsä, varsinkin kun se on lähellä raukenemistaan.
Tämä silmäys lausui selvästi sydäntä vihleksivää moitetta minun julmuudelleni: Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua, en ole koskaan sinua loukannut; miksi olet minut tappanut? Miksikä riistät minulta osani valoa, ilmaa, aurinkoa, nuoruutta, iloa ja elämää? Mihin joutuvat minun vuonaseni, jotka pehikossa odottavat minua eivätkä enää saa nähdä minusta muuta kuin nuo veripilkut nurmella? Onko tuolla ylhäällä kostaja minulle, tuomari sinulle? Kuitenkin annan minä anteeksi sinulle; minussa ei ole mitään vihamielisyyttä, niin säveäksi on luonto tehnyt minut murhaajatanikin kohtaan; ainoastaan kummastusta, ainoastaan kipua tunnen minä, kyyneleet ovat minun ainoana turvanani.
Niin puhui tuon kuolevan metsävuohen silmäys minulle. Minä ymmärsin sitä, ikäänkuin se olisi puhunut selvillä sanoilla. Anna mulle kuolema tykkänään, näkyi se sanovan vaikeroitsevilla silmillään ja vävähtelevillä jäsenillään. Minä olisin tahtonut pelastaa sen millä hinnalla hyvänsä; mutta minä otin uudelleen ampuma-aseeni, tällä kertaa sääliväisyydestä, ja lopetin eläimen kuoleman tuskat toisella laukauksella. Kammolla viskasin minä pois pyssyni ja, minä tunnustan sen, itkin. Jopa koiranikin oli liikutetun näköinen; se ei vainustellut verta, se ei nuuskinut eläintä, se laskeutui hiljalleen minun viereeni.
Siitä päivästä alkain en koskaan käynyt metsästyksillä. Minä kieltäydyin tästä raakamaisesta huvista, tästä julmasta mielivaltaisuudesta, joka ilman pakkaa, oikeudetta ja säälittömästi joltakin olennolta suotta aikojaan riistää elämän, jota ei voi takaisin antaa.
Lähde: Aamulehti 27.10.1885.