Kuoleman kellot

Kuoleman kellot. Kirjoittanut Irene Mendelin

Kevätlehtoja nuor’ käy riemuiten,

kuni kevät hän itse on,

on niin kukkean kaunis neitonen

ja niin hilpeän huoleton.

Käs’ ja sydän avoinna antamaan,

käs’ ja sydän avoinna ottamaan

mitä tuokio tuo,

mitä elämä suo –

mut kuule ei kuoleman kellot kun soi.

Äiti tuutivi lasta laulellen,

mieli lämpöisnä unelmoi:

Päivyt lapselle paistaa, tiellä sen

elon ruusut ne purppuroi.

Häll’ on onni osana ihana

ja hän kulkee niinkuni voittaja,

ja hän iloa tuo

ja hän riemua luo –

ja kuoleman kellot niin kaukaa ne soi.

Elon vuolteessa mies se ponnistaa,

viel’ on loitolla määränpää.

Kuohut kulkea, paadet väistää saa,

kaukaa suvanto kimmeltää.

Siellä, siellä levätä armas on

ihaellen laskua auringon,

siellä muistoksi jää

vaarat vuoltehen nää –

mut kuoleman kellot niin kumeina soi.

Vanhus tyynessä elon suvannon

aikaa mennyttä muistelee.

Valaa kultia välke auringon,

päivä yöksi kun himmenee.

Elon tuimat taistelut vaimentuu,

elon vaiheet sielulle kirkastuu.

Varmaan määrähän vie

elon mutkaisa tie –

ja kuoleman kellot niin kauniisti soi.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.