Kuolema taistelukentällä
| Kuolema taistelukentällä. (Sevastopolista). Kirjoittanut Leo Tolstoi |
| Suomennos. |
Prasknui oli Michaelovin kansia juuri saapunut erääseen vähemmän vaaralliseen paikkaan; silloin huomasi hän yhtäkkiä salaman, joka välähti juuri hänen takanaan ja kuuli kuinka vahtisoturi huusi: ”Huomaa! Pommi!”
Yksi häntä seuraavista sotamiehistä lisäsi: ”Se lentää juuri varustuksille!”
Hän katsahti ylös. Loistava pommi oli saavuttanut suurimman korkeutensa; oli mahdoton silmänräpäyksessä päättää mihin suuntaan se tulisi kulkemaan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen; pommi lisäsi nopeuttaan ja tuli yhä lähemmäksi. Voi jo eroittaa sytytyslangan liekin. Se putosi juuri leiriin.
”Kyykistykää”, huusi joku.
Michaelov ja Prasknui heittäytyivät maahan. Prasknui sulki silmänsä ja kuuli kuinka pommi maahan, kovaan maahan putosi. Kului sekunti, joka tuntui hänestä pitkältä kuin tunti. Pommi ei räjähtänyt Prasknuin valtasi pelko; mutta kenties pelkäisi hän turhaan; se olikin ehkä pudonnut pitemmän matkan päähän ja hän oli vaan kuvitellut kuulleensa sen kauhistuttavaa suhinaa vieressään. Hän aukasi silmänsä ja huomasi suurimmaksi tyytyväisyydekseen, että Michaelov makasi maassa hänen jalkojensa vieressä; mutta noin arssinan matkan päässä kohtasivat hänen silmänsä samassa hetkessä hehkuvan pommin, joka liikkui sihisten.
Jäätävä kauhu, joka tappoi jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen, valtasi hänen koko olemuksensa ja hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
Jälleen kului sekunti, sekunti, jonka aikana kokonainen mailma ajatuksia, toivomuksia, tunteita ja muistoja kiiti hänen aivojensa läpi.
”Kumman se tulee tappamaan? Minunko, vai Michailovin, vaiko molemmat samalla kertaa? Ja jos minut, niin mihin kohtaan se sattuu? Päähänkö, silloin olisi kaikki ohi; vaiko jalkoihin, ne sahattaisiin minulta poikki, – minä pyytäisin silloin, että minut nukutettaisiin kloroformilla ja minä jäisin elinajakseni rammaksi. Mutta kenties se tappaa ainoastaan Michaelovin, silloin kertoisin minä, kuinka me yhdessä olemme taistelleet, miten hän on surmansa saanut ja kuinka hänen vertaan räiskyi minun päälleni. Mutta ei, ei, se on minua lähempänä, minä olen sen uhrina oleva”.
Nyt muisti hän, että hän eli vielä Michailoville 12 ruplaa velkaa, ja hän muisti vielä toisenkin velan, jonka hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt maksaa; mustalais laulu, jota hän edellisenä iltana oli laulanut, tuli hänen ajatuksiinsa. Vaimonsa, jota hän rakasti, näki hän sinipunasine myssyineen; samoin näki hän miehen, joka häntä viisi vuotta sitten oli loukannut ja jolle hän ei ollut kostanut, mutta huolimatta näistä ja tuhansista muista ajatuksista, ei tajunta nykyisyydestä, lähestyvän kuoleman odotus, heittänyt häntä silmänräpäykseksikään.
”Kenties se ei räjähdä ollenkaan!” ajatteli hän ja oli jo aikeessa hurjalla kylmäverisyydellä aukasta silmänsä, mutta samassa silmänräpäyksessä kohtasi punainen valohonhde hänen silmäluomiaan, jotka vielä olivat suljettuina, jokin sattui hänen rintaansa hirvittävällä jyrähdyksellä; hän kavahti ylös, mutta sapeli sotkeutui hänen jalkoihinsa ja hän kaatui jälleen maahan.
”Jumalalle kiitos, olen saanut ainoastaan ruhjevamman!”
Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Hän tahtoi tunnustella rintaansa, mutta kätensä olivat ikäänkuin kiininaulitut, ja hänen päänsä tuntui olevan ikäänkuin ruuvipihteissä; hänen edessään juoksi sotamiehiä edestakaisin, joita hän konemaisesti laski.
”Yksi, kaksi, kolme sotamiestä ja tuolla on upseeri viittoineen, jonka kauluksen hän on ylös nostanut”. Silloin sokaisi salama hänen silmänsä; hän ajatteli: ”Millä ammuttiin? Mörsärillä vaiko kanuunalla? Joka tapauksessa kanuunalla. Tuolla ammutaan uudelleen, ja siellä on paljon sotamiehiä; viis, kuus, seitsemän sotamiestä. Ne kulkevat yhäti hänen sivutsensa, ja yhtäkkiä valtaa hänet sanomaton pelko, että ne polkevat hänet rikki. Hän tahtoi huutaa, sanoa, että hän oli haavoitettu, mutta hänen suunsa oli kuivunut, hänen kielensä takertui kitalakeen, hän tunsi polttavaa janoa, hän tunsi kuinka rintansa oli aivan märkä, ja tuntiessaan tätä kosteutta, muistui vesi hänen mieleensä: hän tahtoisi juoda sitä, mikä hänen rinnassaan niin kostealta tuntui.
”Joka tapauksessa olen minä kaatuessani loukannut itseäni”, ajatteli hän, ja tunsi yhä suurempaa tuskaa ajatellessaan, että sotamiehet sivu marssiessaan voisivat hänet tallata kuoliaaksi; hän ponnisti kaikki voimansa ja koetti huutaa:
”Ottakaa minutkin mukaan!”
Mutta tämän asemasta lähti hänen kurkustaan niin kauhea korina, että hän itsekin säikähti sitä, sen kuullessaan. Hänen silmissään tanssi punaisia salamoita; hänestä tuntui, kuin sotamiehet olisivat heitelleet kiviä hänen päällensä.
Salamat välkkyivät nyt harvempaan, mutta kivet, joita hänen päällensä heiteltiin, tukehuttivat häntä yhä edelleen. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa lykätäkseen kiviä syrjään; hän ojensi itsensä ja ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään, el ajatellut mitään, ei tuntenut mitään. Paikalleen oli hän kuollut, rinta pommin sirpaleen lävistämänä.
Kun Michaelov huomasi pommin, oli hän, samoinkuin Prasknuikin, heittäytynyt maahan. Myöskin hänellä oli noiden kahden sekunnin kuluessa ennen pommin räjähdystä lukemattomia ajatuksia päänsä läpi kiitänyt. Koneellisesti rukoillen sanoi hän:
”Herra, sinun tahtosi tapahtukoon!”
Samalla kertaa ajatteli hän:
”Minä olen tullut jalkaväkeen, ollakseni muassa tässä sodassa. Miksen minä jäänyt ratsuväkirykmenttiin T...n kuvernementtiin rakkaan Matashani luo? Nyt odottaa minua kuolema?
Hän alkoi laskemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä; hän luuli jäävänsä eloon, jos pommin räjähtäessä olisi parillinen luku; päinvastaisessa tapauksessa tulisi hän saamaan surmansa.
”Kaikki on lopussa, minä kuolen!” ajatteli hän, kun se räjähti, ollenkaan muistamatta oliko hänellä parillinen tai pariton luku.
”Herra, anna anteeksi minulle minun syntini”, mumisi hän kädet ristissä.
Silloin sai hän päähänsä iskun ja tunsi samassa sanomatonta tuskaa.
Hän kohotti itseään, mutta vaipui heti tiedotonna jälleen maahan.
Se, mitä hän ensiksi tunsi jälleen tuntoihin tultuaan, oli veri, jota hänen nenästään vuoti: tuska päässä oli tullut melkoista lievemmäksi.
”Herra Jumala, ota minun sieluni rauhaan luoksesi. Mutta sehän on aivan harvinaista” ajatteli hän samalla, ”minä kuolen, ja kumminkin kuulen minä aivan selvästi sotamiesten askeleet ja kanuunain jyrinän!”
”Tänne, paarit tänne. Kapteeni on kaatunut”, huusi ääni hänen vieressään.
Jokin tarttui häitä olkapäihin; hän avasi vaivaloisesti silmänsä ja näki yläpuolellaan tumman sinisen taivaan, paljon tähtiä ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen ylitsensä, näyttäen ikäänkuin ne tahtoisivat yhtyä. Hän näki Ignatieffin, sotamiehiä, jotka kantoivat paaria ja pitivät kivääriään toisessa kädessään, ja yhtäkkiä oli hänellä varmaa, että hän oli vielä elossa.
Pommi oli häntä lievästi päähän haavoittanut Mitä hän ensimäiseksi tunsi, oli melkein surkuttelua; hänestä oli tuntunut tuolla alhaalla niin hyvältä, rauhalliselta, että hänestä pommin, saartokaivosten, veren näkeminen, lyhyesti, palaaminen todellisuuteen, tuntui melkein vastenmieliseltä. Toiseksi tunsi hän selittämätöntä riemua elämästään, ja kolmanneksi, että hänen tulisi heittää linna niin pian kuin mahdollista. Rummuttaja sitoi kapteeninsa pään ja vei hänet kenttäsairaalaan, tarttuen häntä käsi kainalon alta ja siten tukien hänen horjuvaa käyntiään.
Satoja vertavuotavia liikkuvia ruumiita, erilaisilla tahdonvoimilla varustettuja ja erilaisia tunteita ja toivomuksia sydämiinsä kitkien, makasi kaksituntia yhtämittaa kukkaisessa yökasteen peittämässä laaksossa, – Sevastopolin kirkkotarhassa. Siellä makasi tuhansia ihmisiä kirous tai siunaus kuivilla huulillaan, toiset kiemurtelivat ruumiiden seassa kukkaisessa laaksossa, toiset paarilla, vuoteillaan taikka sairaalan laattioilla. Kuitenkin nousi aurinko, samoin kuin edellisenäkin päiväni, valaisten luontoa loistavilla säteillään; tuikkivat tähdet himmenivät ja valkea sumu laskeutui synkin meren ylitse. Purpurainen aamurusko katosi idän taivaalta, pitkiä pilvenhattaroita näkyi ikäänkuin uivan helakan siniseltä taivaalla; ja niinkuin entisinäkin päivinä, nousi tuo mahtava taivaan soihtu yhä korkeammalle, luvaten iloa, rakkautta ja onnea.
Lähde: Työmies 2.6.1905.