Kuokkivia lapsia

Kuokkivia lapsia. Kirjoittanut Kössi Kaatra

Päivänrinteellä

hehkuissa helteen

pikkunen poika ja pikkunen tyttö

ketoa kuokkii.

Voimat on heikot,

kuokka on raskas,

piennar on kivikolumaata.

Korkealle

ei kohoa kuokat

eivätkä tunkeu turpeen juureen;

tuuma tuumalta väistyvät mättäät,

soramaa sortuu

ja kätkee katajan sitkeä juuri

Kestää kauan

ennenkun ompi

kapanala raivattu kivikolumaahan.

Vuolaina varsin

vierivät siinä

poskilla lasten

hikipisarvirrat

Kuumasti paahtaa aurinko yllä,

polttaen niskaa.

Olkapäihin ja kylkiin koskee,

nipinnapin jaksavat

hennot sormet

iskua sietää,

kun terä kuokan

kimmahtaa salapaateen.

Vaan ei auta!

Isä ei juuri

paljoa jouda

omia maitaan aattelemaankaan,

hän kun on aina

kotoa poissa

päiväläisenä vieraan työssä.

Äidillä liioin ei ole aikaa

äärestä kehdon

astua loitos;

kiittää saapi, jos kunnolla ehtii

ruokaa laittaa

ja laasta pirtin.

Niinpä on lasten

tehtävä työtä

minkä he jaksavat, minkä he voivat,

helteessä päivän

tai sadesäässä.

Ei näet auta:

laiskana ei käy syöminen laatuun.

Kuokkivat siinä

kivikolumaata

pikkunen poika ja pikkunen tyttö,

niin että sinkuu

ympäri hiekka.

Ja vöyreä porho

jos ohitse astuu

ja huomaa kauniit kuokkijalapset,

niin hän lymyy

aidan taakse

ja varkain kurkkii

ja katsoo ja hymyy,

virkkien viimein itseksensä:

Kylläpä noista

varttuu vielä

mainio piika ja renki!

K[össi]. K[aatra].

Lähde: Kansan Lehti 13.6.1910.