Kunnian miehet
Kunnian miehet. Kirjoittanut Lauri Haarla |
- Päin pohjaa rynnätkää tai etelää,
- idästä marssikaa tai lännen tanterilta,
- mua vastaan taikka rinnall’ iskekää,
- teit’ tervehdän ma, miehet kunniani
- Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta
- tai kullassaan nään niiden liehuvan,
- iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin –
- teill’ elo nuortehin on hetki viimeisin.
- Teill’ aate olkoon hurja, hirmuinen
- tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten.
- Koruksi päähän piikkiseppelen
- he suokoot teille hautaan tallattuun
- tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten
- te syöskää onnenmaahan vallattuun –
- Kuink’ käykin teille täällä, miehet kunnian.
- te yksin multa saatte laulun hartahan.
- Mut ylväät miehet puhtaan taistelun,
- miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat!
- Sit’ onhan syytä syvään surra mun. –
- Miks yhteisen tuon onnen rantaman
- te verin rusketatte valkeet rantahiekat?
- – Oi, tunnettehan, miehet kunnian,
- kun lauennut on tuoksinassa surman jänne,
- ett’ yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.
- Niin suurt’ ei synny vihaa maailmaan,
- niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä,
- ei julmuus voittajaa, ett’ toisiaan
- ei ymmärtäisi miehet kunnian,
- vaikk’ ankaraa he haastais surman räiskekieltä.
- Tään näin ma kerran työssä surmaajan!
- Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain
- yön saapuessa äänetönnä, armahtain.
- ***
- Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin
- jo murtuu. Turhaan aamust’ asti iltaan hamaan
- he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin.
- Tanassa seisoneet on puoltajat
- ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.
- Juur silloin taittehessa päivän, yön
- löi isku saartajaimme selkään vihamiestä.
- Tää juoni outo ratkas verityön,
- se vainotuiksi muutti vainoojat,
- niit’ alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.
- Valossa tulipaloin riehuvain
- he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa.
- Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain,
- humahtain nielee liekit huudon sen.
- – Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.
- Nuo kurjat maata mataa voihkien,
- laill’ etanain ne ryömii pellon ojaa kohti,
- kuin tallattuina kesken uupuen.
- – Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys.
- Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.
- On vaara pois! Nuo haudat vaienneet
- vain vallattava. Siispä raunioille sinne
- nyt voiton korjantaan käy joukkueet.
- Jo marssivat – jo kuuluu voihke vaisu –
- – jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.
- Sielt’ yrmy raekuuro räiskähtää –
- Lyö maahan miehet, mutta joukkoansa kaiten
- viel’ ärjyin päämies paikallensa jää –
- Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa,
- konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.
- Mut ääni ärjä lakkaa – Hiljaisuus
- kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa –
- – jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus.
- Valossa paistavassa rinne nukkuu –
- Tuot’ eikö hirviötä leikiten voi voittaa?
- Ken siellä sittenkin? – Ken uskaltaa? –
- Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan
- mies sorahaudan ryömii reunamaa.
- Hän ruumihia tutkii, kääntelee
- kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan. –
- Pelosta houruks tullut mieskö lie
- vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö?
- Liet kumpi vaan – sun tiesi hornaan vie!
- Noin vimmaan, vääntyi kasvot päällikön. – –
- Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.
- Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa,
- hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo.
- – Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa,
- sielt’ etsii pyssyn panoksia täyteen. –
- Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.
- Valaisi riemu kasvot katsojan,
- ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä.
- »Tuo totisesti mies on kunnian!»
- hän viimein huudahtaa ja veljen lailla
- koht’ astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.
- Kuin kukat peittäneet ois raunion
- ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen,
- kuin kaikki riita rietas, riemuton
- ois juhlalauluin maahan haudattu,
- silt’ tuntui katsojasta sankarretki moinen.
- Ja hän ken rinteheltä ampui päin,
- hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin.
- Häll’ loisti kasvot, niinkuin kevätsäin
- taas suuteleisi tuulet vanhaa maata.
- Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.
- Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt
- kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista.
- Hänt’ onhan kurjuus, vaiva heitellyt,
- yht’ ainoaa ei ollut hoivaajaa!
- Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.
- Niist’ elon pitkä riita haihtunut,
- ja kirvonnut on niiden juonteist’ elon kourat.
- Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut,
- käsvarret syleilyhyn auenneet,
- ja poissa sielustansa verikuvat hourat.
- Mut alas katso, tarkkaa saapujaa,
- kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa
- hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. –
- Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä,
- niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.
- Niin vastakkain käy miehet kunnian.
- – Mut toisin alahalla mietti salakyttä –
- Viils ilmaa luoti kurjan ampujan,
- löi maahan vanhuksen, jok’ alas vierii
- kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.
- Mut tuli sammuvainen leimahtaa
- viel’ liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan.
- Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa:
- »Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa –
- vuoks onnen yksin – jaksoin näin –- ma – kuolemahan –.»
- Niin remuten jo saapuu joukkokin.
- Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta – –
- Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin
- luo heihin katsehen kuin tutkien,
- ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.
Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.