Kunnia ja kurjuus
Kunnia ja kurjuus. Kirjoittanut Lauri Haarla |
- Tääll’ elon mutkikkailla kujasilla
- käy kunnia ja kurjuus erillään –
- On kurjuus matkasauva lurjuksilla,
- ja kunnia, sep’ ajaa kääseissään.
- Mut tiellä suoralla ja ankaralla,
- jot’ elon hurma astuu turmaa päin,
- parissa kalman, Via appialla
- ma kurjuudenkin kunniassa näin.
- Sinikki harras, pois nyt kammiosta,
- soraisten kumpuin kesken Ratinaan!
- Siell’, armas, haastan miehen turmiosta,
- jok’ uupui lokaan, vereen, kunniaan.
- ***
- Ylpein uhkamme kukkula tuo,
- min harteilla havuinen harja.
- Tulessa, tuulessa taisteli siellä
- Hämehen poikien sarkainen sarja.
- – Se joukko kuin suoninen nyrkki
- löi uhmana valkean maan.
- Se kärkenä rintaman tuiman
- löi vieläkin vaipuessaan.
- – Miehiä syö tuli eestä ja takaa,
- vain rippehet riutuen taistaa,
- sora jäätävä jänteret kangistaa – – –
- Kyllä ties joka mies miltä kuolema maistaa.
- – Ja takana notko on kuoleman rotko,
- sinne vyöryvi ruumisten ruhka.
- Missä taittuvi petäjät vankat,
- siellä turha on urhojen uhka!
- Jalo päällikkö kaatuvi nyt!
- Sana vietävä on, sana kiireinen,
- yli tien, läpi lyijystä räiskyvän loan.
- Kuka uskaltaa, kuka viepi nyt sen?
- – Tään käskynpä kuulevi mies, joka luona
- tuon nuortevan männyn vertansa hiekkaan
- olasta vuodatti haavoittuneesta.
- Puun runkohon tarttui kuin tarttuisi miekkaan,
- kopristi kouran ja tuimana tärski:
- »Ei kontoon käy tämä kuolema tälleen,
- tää vitkahan jäytää kuin näivetystauti!
- Tästä täytyvi sotahan jälleen.»
- Niin sai sanan kallihin viedäkseen,
- niin suorihe tarkasti taipaleelle.
- Kiersi notkoa hiljaista vainajien,
- tuli kauhujen jyrkälle penkereelle.
- Kuolonpa kelmä ja loka ja veri
- siellä sankarit peittävi kalvenneet,
- kaihisin silmin he katsovat pilviin.
- Käy raskahaks astujan askeleet. –
- Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä,
- pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata.
- Tiell’ autiollapa viuhuvat matkalaiset,
- käy ilmoja soittain kuin lintujen jata.
- Ne tervehtivät, nepä huutelevat:
- Kuka uskaltaa! Kuka sankari on!
- Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois,
- ja riemunsa turma soi talttumaton:
- Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt,
- verta me juomme ja mainehen luomme.
- Kenties ohi käymme, jos onnekas liet,
- ja surmatta kunnian suomme. – –
- Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:
- Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa
- sen tien, jota ykskään ei vältä.
- Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa.
- Viel’ askele, tiellä on hän!
- Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen.
- – Taas nousi kuin hämyä haparoiden –
- Mutta luotipa kolmas löi tiehen.
- – Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa.
- Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti?
- Yks taasenko sarjahan vainaja,
- min hautakumpua kunnia peitti – –
- Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa –
- Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen,
- jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan,
- niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.
- Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas,
- sielt’ ihmeitä kertyy silmähän himmenevään:
- Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu
- ja oikoo nuoria jäseniään. – –
- Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha
- jo tärkkinä tokeita nostelee.
- On touhua nyt, pärehöylästä tuolta
- päreitä valkeita, puhtaita lentelee.
- Noin – ihan tuhansittain ja miljoonittain,
- – hän miehille nyt sanan leikkisän heittää.
- – Miten ryskii ja räiskää se noin! –
- Tuo lastujen singonta päivänkin peittää.
- – – Peltoja, peltoja määrättömiin –
- Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie – – –
- – Mutta polkuni vei läpi paistavan haan!
- Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?
- Ylt’ ympäri täällä on harjanteet,
- pilvihin saakka vain jäätä ja soraa!
- Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke!
- Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa.
- – He viittovat mulle ja kutsuvat luo.
- – En jouda ma sinne, en uskallakaan,
- te outoja kaikki ja muotonne hurja.
- – – Lien joutunut portille kauhujen maan!
- Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo.
- Verinen tukka kuin piikkinen vanne,
- kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa – –
- kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!
- – Vihdoin nyt kuin kurjalle armo
- löi luoti, jok’ upposi paikalleen,
- se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan. –
- Niin puri kuolema sydämeen. –
- Kauvan viel’ lakaisi tietä
- tuo kuoleman lyijyinen luuta,
- ja jok’ ainoa hetki söi vainajaa
- kuin kirves syö kaattua puuta.
- Vain sininen kärsimysliekki
- sen tien yllä ehtoolla leijas.
- – Mut aamulla noustessa auringon
- ikikunnia loisti myös seijas.
Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.