Kuninkaan-alut: Toinen näytös
| Ensimmäinen näytös | Toinen näytös. Kuninkaan-alut Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Kolmas näytös |
(Kestisali Bergenin kuninkaanhovissa. Iso kaariakkuna keskellä peräseinää. Pitkin seinää on lava, jolla istuimia naisia varten. Vasemmalla sivuseinällä on kuninkaan istuin muutama askel lattiaa ylempänä; suuri ovi vastaisella seinällä. Lippuja, sotamerkkejä, kilpiä ja aseita sekä kirjavia peitteitä riippuu seinäpylväissä ja leikkauksilla koristetusta parvesta. Ympäri salia on asetettu juomapöytiä kannuineen, sarvineen ja tuoppineen.)
(Hookon kuningas istuu lavalla Margaretan, Sigridin, Ragnhild rouvan ja useamman muun korkean naisen kanssa. Iivari Bodde seisoo kuninkaan istuimen takana. Kuninkaan ja jaarlin miehet sekä vieraat istuvat juomapöydissä. Ensimmäisessä pöydässä oikealla kädellä istuu muiden muassa Dagfinn Bonde, Gregorius Juhonpoika ja Pool Flida. Skule jaarli ja Nikolaus piispa pelaavat lautapeliä eräällä pöydällä vasemmalla kädellä. Jaarlin kotoväki liikkuu edes takaisin kantaen juotavia esiin, Toisesta likeisestä huoneesta kuuluu soittoa seuraavien tapausten aikana.)
DAGFINN BONDE. Nyt on viides päivä käsissä, ja yhtä virkkuja ovat passarit täysiä tuoppia tuomaan.
POOL FLIDA. Jaarlin ei koskaan ollut tapana vieraitansa janoon näännyttää.
DAGFINN BONDE. Ei, eipä siltä näytä. Näin oivallisia kuninkaan häitä ei Norjassa ennen ole kuultu eikä nähty.
POOL FLIDA. Skule jaarli ei olekkaan ennen tytärtä naittanut.
DAGFINN BONDE. Totta kyllä; jaarli on mahtava mies.
ERÄS ASEMIES. Hänellä on kolmas osa valtakuntaa. Enemmän kuin yhdelläkään jaarlilla ennen on ollut.
POOL FLIDA. Kuninkaan osa on kuitenkin suurempi.
DAGFINN BONDE. Siitä emme tässä väittele; nyt olemme ystäviä ja hyvässä sovussa, (juo Poolin kanssa.) Olkoon kuningas kuningas ja jaarli olkoon jaarli.
POOL FLIDA (hymyilee). Helposti kuulee, että olet kuninkaan miehiä.
DAGFINN BONDE. Niin on jokaisen jaarlinkin miehen velvollisuus.
POOL FLIDA. Ei koskaan. Me olemme vannoneet valamme jaarlille, emmekä kuninkaalle.
DAGFINN BONDE. Se voi vielä tapahtua.
NIKOLAUS PIISPA (matalalla äänellä jaarlille heidän pelatessaan). Kuuletteko mitä Dagfinn Bonde sanoo?
SKULE JAARLI (katsomatta ylös) Kuulen kyllä.
GREGORIUS JUHONPOIKA (katsoo tarkasti Dagfinniin). Miettiikö kuningas semmoista.
DAGFINN BONDE. No, no, – olkoon menneeksi; – ei riitaa tänään.
NIKOLAUS PIISPA. Kuningas tahtoo valaa teidän miehiltänne, jaarli.
GREGORIUS JUHONPOIKA (kovemmin). Miettiikö kuningas semmoista, kysyn minä?
DAGFINN BONDE. Minä en vastaa. Juokaamme kuninkaan ja jaarlin rauhan ja ystävyyden malja. Olut on oivallista.
POOL FLIDA. Se onkin saanut aikansa seistä.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Kolme kertaa on jaarli valmistanut häitä, kolme kertaa lupasi kuningas tulla, – kolme kertaa jäi hän tulematta.
DAGFINN BONDE. Syyttäkää jaarlia siitä; hän antoi meille täyden työn Vikenissä.
POOL FLIDA. Olen kuullut sanottavan, Sigurd Ribbung tuotti teille vielä enemmän työtä Vermelannissa.
DAGFINN BONDE (kiihoittuen). Niin, kuka päästi Sigurd Ribbungin irti?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Sigurd Ribbung karkasi meiltä Nidoros’issa, sen jokainen tietää.
DAGFINN BONDE. Mutta ei kukaan tiedä teidän estäneen häntä.
NIKOLAUS PIISPA (jaarlille, joka miettii yhtä siirrosta pelissä). Kuuletteko jaarli, – te se päästitte Sigurd Ribbungin irti.
SKULE JAARLI (siirtää). Se sävel on vanha.
GREGORIUS JUHONPOIKA (Dagfinnille.) Luulin toki sinun kuulleesi Iislantilaisesta, Antero Torsteinin pojasta, Sigurd Ribbungin ystävästä –
DAGFINN BONDE. Niin; Sigurd kun oli karannut, niin te hirtitte Iislantilaisen, sen tiedän.
NIKOLAUS PIISPA (siirtää ja sanoo hymyillen jaarlille). Nyt minä lyön talonpojan, herra jaarli.
SKULE JAARLI, (äänekkäästi). Lyö vaan; vähäinen arvo talonpojalla.
(Siirtää nopan).
DAGFINN BONDE. Niin kyllä, sen sai Iislantilainen todistaa, kun Sigurd Ribbung karkasi Vermelantiin.
(Hillittyä naurua kuninkaan miehissä; kanssapuhetta jatketaan alennettuin äänin; kohta tämän jäljestä tulee mies sisään ja kuiskaa Gregorius Juhonpojalle.)
NIKOLAUS PIISPA. Ja sitte minä siirrän tuohon; ja te olette voitettu.
SKULE JAARLI. Siltä näyttää.
NIKOLAUS PIISPA (nojauu taapäin tuoliinsa). Te puollustitte huonosti kuningasta lopulla.
SKULE JAARLI (kaataa pelin kumoon ja nousee seisoalle.) Minä olen jo aikoja sitten väsynyt kuningasta puollustamaan.
GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy ja sanoo matalalla äänellä.) Herra jaarli, Jostein Tamb ilmoittaa, että laiva nyt on valmis purjehtimaan.
SKULE JAARLI (hiljaa). Hyvä. (Ottaa esiin sinetillä suljetun pergamentin.) Tässä on kirje.
GREGORIUS JUHONPOIKA (ravistaa päätänsä). Jaarli, jaarli, – onko se viisaasti?
SKULE JAARLI. Mikä?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Siinä on kuninkaan sinetti.
SKULE JAARLI. Minä toimin kuninkaan hyväksi.
GREGORIUS JUHONPOIKA. No, antakaa sitte kuninkaan itse kieltää tarjomus.
SKULE JAARLI. Sitä hän ei tee, jos hän itse saa asiata ajaa. Hän tahtoo vaan kaikin mielin ja voimin kukistaa Ribbungilaisia ja sen vuoksi vahvistaa itsensä joka suunnalla.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän toimenne on kenties älykäs, – mutta se on vaarallinen.
SKULE JAARLI. Olkoon se minun huolenani. Viekää kirje, ja käskekää Jostein kohta purjehtimaan.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän tahtonne on tapahtuva, (menee ulos oikealle ja palaa jälleen hetken päästä.)
NIKOLAUS PIISPA (jaarlille.) Teillä näkyy olevan paljon toimitettavaa.
SKULE JAARLI. Mutta vähän kiitosta.
NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on noussut.
(Hookon astuu alaspäin; kaikki miehet nousevat pöydistä.)
HOOKON (piispalle.) Suuresti meitä ilahuttaa, että te olette niin terveenä ja vahvana pysynyt näinä iloisina päivinä.
NIKOLAUS PIISPA. Toisin kuuroin virkistyn, herra kuningas; mutta tuskinpa vaan pitkäksi aikaa. Minä olen maannut sairaana koko pitkän talven.
HOOKON. Niin, niin, – te olette elänyt toimintarikasta elämää, tehnyt monta kuuluisata työtä.
NIKOLAUS PIISPA (ravistaen päätään). Oh, eipä niinkään; mulla on vielä paljon tekemättä, jospa vaan tietäisin, suodaanko aikaa kaikkihin.
HOOKON. Elävät saavat periä pois menevät, kunnianarvoisa herra; kaikkihan me tahdomme maan ja kansan parasta, (kääntyy jaarliin.) Eräs asia minua suuresti kummastuttaa; ei kumpikaan meidän käskynhaltijoistamme Hoologalannista ole saapunut häihin.
SKULE JAARLI. Totta kyllä; Antero Skjaldarbandia minä varmaan odotin.
HOOKON (hymyillen). Ja Vegard Væradalia myös.
SKULE JAARLI. Niin, Vegardia myös.
HOOKON (leikillisesti). Ja minä toivon, että te nyt olisitte paremmin vastaan ottanut vanhaa ystävääni, kuin seitsemän vuotta sitten Oslon sillalla, jolloin pistitte häntä poskeen, niin että miekka leikkausi ulos.
SKULE JAARLI (hymyilee väkinäisesti). Niin, silloin kuin teidän enonne, Gunnulf, löi oikean käden Sira Eiliviltä, minun paraimmalta ystävältäni ja neuvon-antajaltani.
NIKOLAUS PIISPA (iloisesti). Ja silloin kuin Dagfinn Bonde asemiehineen asetti vahvan yövahdin kuninkaan laivalle, koska kuningas muka oli huonossa turvassa jaarlin suojelemana!
HOOKON (totisesti). Ne ajat ovat menneet ja unohdetut.
DAGFINN BONDE (lähestyy). Nyt sopii torvien kutsua miehet kentälle aseleikkiin, jos teitä haluttaa, herra.
HOOKON. Hyvä. Tänään olkoon ilo valloillaan; huomenna saamme taasen ajatella Ribbungeja ja Orknööjaarlia.
NIKOLAUS PIISPA. Niin, hän kuuluu kieltävän veronmaksua?
HOOKON. Kun vaan saisin Ribbungit niskoiltani, niin lähtisin itse länteen.
(Hookon menee lavaa kohti, tarjoo kätensä Margaretalle ja vie hänet ulos oikealle; vähitellen seuraavat toiset jäljestä.)
NIKOLAUS PIISPA (Iivari Boddelle). Kuulkaapas sananen. Kuka on mies nimeltä Jostein Tamb?
IIVARI BODDE. Täällä on eräs Orknööläinen kauppias senniminen.
NIKOLAUS PIISPA. Orknööläinen? Vai niin. Ja nyt hän purjehtii kotia?
IIVARI BODDE. Niin varmaankin.
NIKOLAUS PIISPA (hiljemmin). Kallis lasti mukana, Iivari Bodde!
IIVARI BODDE. Jyviä ja kankaita, luullakseni.
NIKOLAUS PIISPA. Ja yksi kirje Skule jaarlilta.
IIVARI BODDE (hämmästyy). Kellenkä?
NIKOLAUS PIISPA. En tiedä; siinä oli kuninkaan sinetti –
IIVARI BODDE (tarttuu häntä käsivarteen). Herra piispa, – onko niinkuin sanotte?
NIKOLAUS PIISPA. Hys, elkää sekoittako minua tähän asiaan, (syrjäytyy.)
IIVARI BODDE. Silloin minun kohta täytyy –! Dagfinn Bonde! Dagfinn, Dagfinn –! (tunkeutuu ovella olevan kansan läpi.)
NIKOLAUS PIISPA (osan-ottavaisesti Gregorius Juhonpojalle). El päivää, jona ei jonkun omaisuutta ja vapautta häirittäisi!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Kuka nyt on vaarassa?
NIKOLAUS PIISPA. Eräs kauppias parka, – Jostein Tambiksi luullakseni häntä mainittiin.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Jostein –?
NIKOLAUS PIISPA. Dagfinn Bonde tahtoo estää häntä purjehtimasta.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Tahtooko Dagfinn estää häntä, sanotteko niin?
NIKOLAUS PIISPA. Nyt juuri hän meni.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Suokaa anteeksi, herra, minun täytyy kiirehtiä –
NIKOLAUS PIISPA. Niin, tehkää niin, kunnon läänitysmies; – Dagfinn Bonde on niin pahan-ilkinen.
(Gregorius Juhonpoika kiirehtii ulos oikealle toisten läsnäolevien keskitse, ainoastaan Skule jaarli ja Nikolaus piispa jäävät saliin.)
SKULE JAARLI (käy miettien edes takaisin; yhtäkkiä on ikäänkuin hän heräisi; hän katsoo ympärilleen ja lausuu). Kuinka täällä kerrassaan tuli hiljaiseksi.
NIKOLAUS PIISPA. Kuningas meni.
SKULE JAARLI. Ja kaikki miehet seurasivat häntä.
NIKOLAUS PIISPA. Kaikki, paitse meitä.
SKULE JAARLI. Suurta on olla kuningas.
NIKOLAUS PIISPA (varovaisesti). Tahdotteko sitä kokea jaarli?
SKULE JAARLI (hymyilee totisesti). Minä olen sitä kokenut; joka yö, kun näen unta, olen Norjan kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Unet ennustavat.
SKULE JAARLI. Ne kiusaavat myös.
NIKOLAUS PIISPA. Tuskinpa teitä. Ennen aikaan, sen voin käsittää; – mutta nyt, kun teillä on kolmas osa valtakuntaa, kun hallitsette ensimmäisenä miehenä valtakunnassa ja teidän tyttärenne on kuningatar –
SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, – juuri nyt.
NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään salatko! Ripittäkää; sillä teillä on varmaan suuri tuska.
SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, sanon minä. Se on koko elämäni kirous seisoa korkeinta niin lähellä – ainoastaan juopa on välillä – hyppäys vaan yli, – toisella puolen on kuninkaan nimi ja purppuraviitta ja hallitsija-istuin ja valta ja kaikki; joka päivä on tuo silmieni edessä – mutta en koskaan pääse ylitse.
NIKOLAUS PIISPA. Totta, totta, jaarli.
SKULE JAARLI. Kun Guthorm Sigurdinpoika otettiin kuninkaaksi, olin minä nuoruuteni kukoistavassa voimassa; silloin huusi kova ääni minun sisässäni: poistettakaan lapsi, – minä olen täys-ikäinen, voimakas mies! – mutta Guthorm oli kuninkaan poika; siinä oli juopa minun ja valta-istuimen välillä.
NIKOLAUS PIISPA. Ja teiltä puuttui uskallusta –
SKULE JAARLI. Sitte Slittungit tunnustivat Erling Steinvægin kuninkaaksi. Silloin huusi minussa ääni jälleen: Skule on etevämpi päällikkö kuin Erling Steinvæg! Mutta minun olisi täytynyt rikkoa välini Birkebeinien kanssa, – siinä oli juopa tällä kertaa.
NIKOLAUS PIISPA. Ja Erling tuli Slittungein kuninkaaksi, ja myöhemmin Ribbungein, ja te odotitte!
SKULE JAARLI. Minä odotin Guthormin kuolemata.
NIKOLAUS PIISPA. Ja Guthorm kuoli, ja Inge Boordinpoika, teidän veljenne, tuli kuninkaaksi.
SKULE JAARLI. Sitten odotin veljeni kuolemaa. Hän oli kivuloinen alusta aikain; joka aamu kun me pyhässä messussa kohtasimme toisemme, istuin minä ja vilkistelin, eikö tauti kiihtynyt. Joka tuskan vavahdus, mikä ilmestyi hänen kasvoissaan, oli minulle kuin tuulen puuska purjeihin ja saatti minut lähemmäksi valta-istuinta. Joka huokaus, jolla hän helpotti vaivaansa ja kipuansa, kuului minusta kuin torvien ääni kaukaa kunnasten takaa, kuin lähettiläs, joka oli pitkät taipaleet käynyt, ilmoittaaksensa, että pian saisin tarttua valtaruoriin. Siten hävitin minä juurinensa päivinensä jok’ainoan ajatuksen veljellisestä rakkaudesta; ja Inge kuoli ja Hookon tuli, – ja Birkebeinit valitsivat hänet kuninkaaksi.
NIKOLAUS PIISPA. Ja te odotitte.
SKULE JAARLI. Minun mielestäni täytyi avun tulla ylhäältä. Minä tunsin itsessäni kuninkaan voiman, mutta vuodet vierivät; jok’ainoa mennyt päivä vähensi minun elämäni työtä. Jok’ainoa ilta ajattelin: huomenna on ihme tapahtuva, joka kaataa hänet ja asettaa minut tyhjälle istuimelle.
NIKOLAUS PIISPA. Hookonin valta oli silloin mitätöin; hän oli ainoastaan lapsi; muuta ei olisi tarvittu kuin askel vaan, mutta te ette sitä ottanut.
SKULE JAARLI. Se askel oli vaikea ottaa; se olisi minut erottanut koko suvustani ja kaikista ystävistäni.
NIKOLAUS PIISPA. Niin siinäpä solmu, Skule jaarli, – siinä juuri se kirous, joka on painanut teidän elämäänne. Te tahdotte hädän hetkeksi pitää kaikki tiet avoinna, – te ette uskalla purkaa kaikkia siltoja paitse yhtä, puollustaa sitä ainoata ja sillä voittaa tai kaatua. Te viritätte ansoja vihamiehellenne, te kaivatte kuoppia hänen polullensa ja ripustatte teräviä miekkoja hänen päänsä ylitse, te ripoitatte myrkkyä kaikkiin vateihin ja teillä on sadoittain pauloja pantuna; mutta jos hän on yhteen kietoutumaisillaan, niin ette uskalla häntä siihen kiertää; jos hän tarttuu myrkkyyn, niin katsotte miekkaankuolemista turvallisemmaksi; jos hän on kiinni joutumaisillaan aamupäivällä, niin te pidätte iltapäivää sopivampana.
SKULE JAARLI (katsoo häneen totisesti). Ja mitä te tekisitte, herra piispa?
NIKOLAUS PIISPA. Elkää minusta puhuko; minun toimenani tässä maassa on rakentaa kuninkaan-istuimia, eikä istua siellä ylhäällä kansaa ja valtakuntaa hallitsemassa.
SKULE JAARLI (hetken päästä). Selittäkää minulle yksi asia, kunnian-arvoisa herra; mutta selittäkää minulle aivan totuuden mukaan. Miksi käy Hookon niin järkähtämättömästi suoraa tietä? Hän ei ole teitä älykkäämpi, eikä rohkeampi minua.
NIKOLAUS PIISPA. Kuka tekee suurimman työn maailmassa?
SKULE JAARLI. Sen tekee suurin mies.
NIKOLAUS PIISPA. Mutta kuka on suurin mies?
SKULE JAARLI. Se on rohkein mies.
NIKOLAUS PIISPA. Niin sanoo päällikkö. Pappi sanoisi, se jolla on vahvin usko, – viisas, se joka on taitavin. Mutta se ei ole kenkään niistä, jaarli. Onnellisin mies on suurin mies. Onnellisin mies tekee suurimmat työt, hän, jonka ajan kutsumus valloittaa ikäänkuin kiimassa, synnyttäen ajatuksia, joita hän ei itse käsitä, ja osottaen hänelle tien, jonka loppua hän ei tiedä, mutta jota hän kuitenkin kulkee ja täytyy kulkea, siksi kuin hän kuulee kansan riemuiten huutavan ja suurin silmin katsoo taakseen, kummastuu ja havaitsee tehneensä suuren työn.
SKULE JAARLI. Niin, siitä tulee tuo Hookonin varma turvallisuus.
NIKOLAUS PIISPA. Sitä Roomalaiset tarkoittivat sanalla ingenium. – Minä en muutoin ole vahva latinan kielessä; mutta sitä tarkoitti ingenium.
SKULE JAARLI (ensin miettivästi, sitten yhä kiihtyen). Olisiko Hookon luotu toisesta aineesta kuin minä? Olisiko hän noita onnellisia? – Niin, eikö hänelle kaikki onnistu? Eikö kaikki käänny paraaksi, kun asia koskee häntä? Talonpoikakin sen havaitsee; hän sanoo puiden kaksi kertaa hedelmöivän, ja lintujen hautovan munia kaksi kertaa joka kesä, kun Hookon on kuningas. Vermelannissa, jossa hän poltti ja ryösti, loistavat jälleen uudestaan rakennetut huoneet ja joka pellolla aaltoilee sakea vilja. On ikäänkuin veri ja tuhka höystyttäisi ne seudut, joihin Hookon tekee sotaretkiä; on ikäänkuin Luoja viljalla peittäisi, minkä Hookon tallaa jalkoihinsa; on ikäänkuin pyhät haltijattaret kiiruusti pyyhkisivät pois joka velan hänen jäljestään. Ja kuinka helppo hänen oli kuninkaaksi päästä! Hänen etunsa vaati, että Inge kuolisi varahin, ja Inge kuoli; hän tarvitsi suojelusta ja puollustusta, ja hänen miehensä häntä suojelivat ja puollustivat; hän tarvitsi raudankannantaa, ja hänen äitinsä tuli ja kantoi sen hänen edestänsä.
NIKOLAUS PIISPA (huudahtaa ehdottomasti). Mutta me – me kaksi -!
SKULE JAARLI. Me?
NIKOLAUS PIISPA. Niin te – te sitte!
SKULE JAARLI. Hookonilla on oikeus, piispa.
NIKOLAUS PIISPA. Hänellä on oikeus, syystä että hän on onnellinen; – suurin onni on se, että on oikeus puolella. Mutta millä oikeudella sai Hookon oikeuden, ettekä te?
SKULE JAARLI (hetken päästä). On asioita, joita Jumala minua varjelkoon ajattelemasta.
NIKOLAUS PIISPA. Näittekö koskaan erästä vanhaa kuvaa Nidarosin Kristuksenkirkossa? Se kuvailee vedenpaisumusta, joka kasvaa yhä ja nousee nousemistaan vuorien ylitse, niin että yksi ainoa huippu enää on näkyvissä. Sille kiipee koko perhekunta, isä ja äiti ja poika ja pojan vaimo lapsinensa; – ja poika repii isää alas vedentulvaan saadaksensa turvallisemman aseman, ja hän tahtoo repiä äitinsäkin ja vaimonsa ja kaikki lapsensa, itse päästäksensä huipulle; – sillä siellä on jalan verta mannerta, siellä voi hän tunnin ajan olla turvassa. – Se on, jaarli, viisauden tarina ja jokaisen viisaan miehen tarina.
SKULE JAARLI. Entäs oikeus?
NIKOLAUS PIISPA. Pojalla oli oikeus. Hänellä oli voimaa ja halua elämään; – noudata haluasi ja käytä voimiasi, jokaisella on se oikeus.
SKULE JAARLI. Niin, hyviin tarkoituksiin, kyllä.
NIKOLAUS PIISPA. Sanoilla leikkimistä! Hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan, ei ylhäistä ei alhaista, ei korkeata ei halpaa. Tuommoiset sanat tulee teidän unohtaa, muutoin ette koskaan uskalla viimeistä askelta, ette koskaan tule juovan toiselle puolelle, (alennetulla äänellä, mutta pakoittavasti.) Teidän ei pidä vihaaman joukkoa eikä puoluetta, siksi että joukko taikka puolue vaatii sitä eikä tätä; mutta teidän pitää vihaaman joka miestä joukossa, sen vuoksi että hän vastustaa teitä, ja vihaaman jokaista joka harrastaa jotakin asiata, sen vuoksi että asia ei edistä teidän tahtoanne. Kaikki, jota voitte käyttää, on hyvää, – kaikki, joka laskee esteitä tiellenne, on pahaa.
SKULE JAARLI (katsoo miettien eteensä). Mitä olenkaan uhrannut sen kuninkaan-istuimen tähden, jolle kuitenkaan en ulettunut; – ja mitä on Hookon sen vuoksi uhrannut, hän, joka nyt siinä istuu niin turvallisena! Olin nuori ja luovuin ihanasta, salaisesta rakkaudestani, ottaakseni puoliso mahtavasta suvusta. Minä rukoilin pyhimyksiä, että minulle suotaisiin poika, – mutta sain ainoastaan tyttäriä.
NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia, jaarli, – saattepa nähdä!
SKULE JAARLI (menee oikeanpuoleista akkunaa kohti). Niin, – kaikki käy Hookonin mielen mukaan.
NIKOLAUS PIISPA (seuraa häntä). Ja te, te sallitte, että teitä rauhatoinna ajetaan onnestanne koko elämänne halki! Oletteko sokea? Ettekö näe, että Hookonin rinnalla on mahtavampi voima kuin Birkebeinien joukko edistämässä kaikkia hänen toimiansa? Hän saa apua ylhäältä päin, niiltä – niiltä, jotka teitä vastustavat, – niiltä, jotka syntymästänne saakka ovat teitä kadehtineet! Ja te kumarratte noita kadehtijoitanne! Nouskaa, mies; ojentakaa selkänne! Miksikä teille muuten olisikaan suotu hillitsemätöin sielunne? Muistakaa, että ensimmäisen suuren työn maailmassa toimitti eräs, joka nousi kapinaan vahvaa valtakuntaa vastaan!
SKULE JAARLI. Kuka?
NIKOLAUS PIISPA. Enkeli, joka nousi kapinaan valoa vastaan.
SKULE JAARLI. Ja joka viskattiin syvyyden kitaan –
NIKOLAUS PIISPA (raivokkaasti). Ja perusti siellä valtakunnan, ja tuli kuninkaaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, – mahtavammaksi kuin yksikään noista kymmenestätuhannesta – jaarlista tuolla ylhäällä! (vaipuu rahille juomapöydän ääreen.)
SKULE JAARLI (katsoo häneen kauvan ja lausuu). Piispa Nikolaus, oletteko enemmän tai vähemmän kuin ihminen?
NIKOLAUS PIISPA (hymyilee). Minä olen viattomuuden tilassa: minä en tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä.
SKULE JAARLI (puoleksi itsekseen). Miksi minut pantiin maailmaan, kun ei tahdottu minusta sen parempaa huolta pitää? Hookonilla on niin luja ja järkähtämätöin luottamus itseensä, – kaikki hänen miehensä luottavat häneen lujasti ja järkähtämättömästi –
NIKOLAUS PIISPA. Salatkaa, että teillä ei ole semmoista luottamusta itseenne! Puhukaa ikäänkuin teillä se olisi; vannokaa korkeasti ja kalliisti, että se teillä on, – ja kaikki teitä uskovat.
SKULE JAARLI. Jos minulla olisi poika! Jos minulla olisi poika, joka voisi ottaa koko tuon suuren perinnön minun jälkeeni!
NIKOLAUS PIISPA (elävästi). Jaarli – jos teillä olisi poika?
SKULE JAARLI. Minulla ei ole.
NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia.
SKULE JAARLI (pusertaa käsiänsä). Ja on kuninkaaksi syntynyt.
NIKOLAUS PIISPA (nousee). Jaarli – joll’ei hän olisikaan.
SKULE JAARLI. Onpa hän sen todistanut; raudan-kannanta –
NIKOLAUS PIISPA. Ja joll’ei hän olisikaan – huolimatta raudan-kannannasta?
SKULE JAARLI. Tahdotteko sanoa Jumalan valehdelleen kun hän antoi raudan-kannannan onnistua?
NIKOLAUS PIISPA. Mitä asiata todistaaksensa Inga Varteigin rouva uskalsi vaatia Jumalan tuomiota.
SKULE JAARLI. Sitä että se poika, jonka hän synnytti, idän puolella, Borgasysselissä, oli Hookon Sverrenpojan poika.
NIKOLAUS PIISPA (nyykäyttää päätään, katsoo ympärilleen ja lausuu hiljaa). Ja joll’ei nyt Hookon kuningas olisikaan tuo lapsi?
SKULE JAARLI (peräytyy askeleen.) Kaikkivaltias –! (rauhoittuu) Se on mahdotointa.
NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua, jaarli. Minä olen kuudenkahdeksatta vanha; aika rupeaa nyt menemään nopeasti alas mäkeä, ja tätä asiata en uskalla ottaa muassani toiselle puolen –
SKULE JAARLI. Puhukaa, puhukaa! Eikö hän ole Hookon Sverrenpojan poika?
NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua. Silloin kuin Inga oli raskaana, ei kukaan saanut siitä tietoa. Hookon Sverrenpoika oli juuri kuollut, ja arvattavasti pelkäsi hän Inge Boordinpoikaa, joka siihen aikaan oli kuningas, ja teitä, – niin, ja Bagleja myöskin, arvatakseni. Hän synnytti piilossa pappi Trondin luona, idän puolella Heggenin kihlakunnassa, ja yhdeksän päivää myöhemmin palasi hän kotia; mutta kuninkaan lapsi jäi koko vuodeksi papin luo, ilman että äiti uskalsi siitä huolta pitää, ja ilman että kukaan tiesi asiasta, paitse Trond ja kaksi hänen poikaansa.
SKULE JAARLI. Niin, niin, – entä sitte?
NIKOLAUS PIISPA. Kun lapsi oli vuoden vanha oli sitä vaikea kauvemmin salata. Inga ilmoitti silloin asian Erlend Husebyn herralle, – niinkuin tiedätte, eräs vanha Birkebeini Sverren ajoilta.
SKULE JAARLI. No?
NIKOLAUS PIISPA. Hän sekä muut ylämaiden päälliköt ottivat lapsen ja matkustivat sen kanssa sydäntalvella vuorten ylitse ja veivät sen kuninkaalle, joka silloin piti hovia Nidorosissa.
SKULE JAARLI. Ja kuitenkin voitte sanoa, että –?
NIKOLAUS PIISPA. Vallan vaarallista, ymmärrättehän, oli halvan pappismiehen kasvattaa kuninkaan lasta. Kohta lapsen synnyttyä, ilmoitti hän ripissä asian eräälle kirkolliselle päämiehellensä ja pyysi häneltä neuvoa. Tämä päämies käski silloin Trondin salaa vaihtamaan lapsen, lähettämään oikean kuninkaan lapsen turvalliseen paikkaan ja antamaan Ingalle toisen, jos hän taikka Birkebeinit myöhemmin vaatisivat kuninkaan poikaa.
SKULE JAARLI (liikutettuna). Ja kuka oli se koira, joka sen neuvon antoi?
NIKOLAUS PIISPA. Minä se olin.
SKULE JAARLI. Te? Niin, te olette aina vihannut Sverren sukua.
NIKOLAUS PIISPA. Turvatoin olisi luullakseni kuninkaan poika ollut teidän käsissänne.
SKULE JAARLI. Entä pappi?
NIKOLAUS PIISPA. Hän lupasi tehdä minun käskyni mukaan.
SKULE JAARLI (tarttuu häntä käsivarteen). Ja Hookon on tuo vaihdokas!
NIKOLAUS PIISPA. Jos pappi on pysynyt sanassaan.
SKULE JAARLI. Jos hän on pysynyt?
NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi lähti maasta samana talvena kuin lapsi tuli Inge kuninkaan luo. Hän matkusti Tuomas Becketin haudalle ja jäi sitte Englantiin kuolemaansa saakka.
SKULE JAARLI. Hän lähti maasta, sanotte te! Silloin hän varmaan on lapsen vaihtanut ja peljännyt Birkebeinien kostoa.
NIKOLAUS PIISPA. Taikka on hän ollut vaihtamatta, ja peljännyt minun kostoani.
SKULE JAARLI. Kumpaako te uskotte?
NIKOLAUS PIISPA. Kumpainenkin on yhtä mahdollista.
SKULE JAARLI. Mutta ne papin pojat, joista puhuitte.
NIKOLAUS PIISPA. Ne lähtevät ristiretkeläisten kanssa pyhälle maalle.
SKULE JAARLI. Eikö kukaan ole heistä sittemmin kuullut?
NIKOLAUS PIISPA. On kyllä.
SKULE JAARLI. Missä he ovat?
NIKOLAUS PIISPA. He hukkuivat matkalla Kreikan mereen.
SKULE JAARLI. Entäs Inga?
NIKOLAUS PIISPA. Ei tiedä asiasta mitään, ei papin ripistä eikä minun neuvostani.
SKULE JAARLI. Hänen lapsensa oli ainoastaan yhdeksänpäiväinen, kun hän lähti; niinhän sanoitte?
NIKOLAUS PIISPA. Niin; ja se lapsi, jonka hän sai takaisin, oli yli vuoden vanha –
SKULE JAARLI. Siis ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voi tähän valoa luoda! (kävelee muutaman kerran kiivaasti edestakaisin.) Kaikkivaltias Jumala, voiko tässä olla perää? Hookon – kuningas – hän, joka hallitsee maata ja valtakuntaa, hän olisi syntymäoikeutta vailla! – Ja miksi asia ei voisi niin olla? Onpa häntä kaikissa seurannut ihmeteltävä onni, – miksi siis ei sekin, että hän lapsena otetaan köyhän mökkiläisen majasta ja lasketaan kuninkaan lapsen kätkyeesen –
NIKOLAUS PIISPA. Samalla kuin koko kansa uskoo häntä kuninkaan pojaksi –
SKULE JAARLI. Samalla kuin hän itse sen uskoo, piispa, – se on suurin onni, se on väkevyyden vyö! (menee akkunalle.) Katsokaa, kuinka kauniina hän istuu hevosen seljässä. Ei kukaan ole siinä hänen vertaisensa. Hänen silmissään on hymy ja välke ikäänkuin auringon paiste, hän katsoo vasten päivää niinkuin tietäisi olevansa luotu käymään eteenpäin, yhä eteenpäin, (kääntyy piispaa kohti.) Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin; mutta hän on täysi kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Eikä kenties sittekään ole.
SKULE JAARLI. Niin, – kenties ei sittekään.
NIKOLAUS PIISPA (panee kätensä hänen olkapäällensä). Jaarli, kuulkaa minua –
SKULE JAARLI (katsoo yhä ulos). Tuossa istuu kuningatar. Hookon puhuu hänelle lempeästi; hän punehtuu ja vaalenee ilosta. Hän otti hänet puolisoksensa, koska oli viisasta valita maan mahtavimman miehen tytär. Silloin ei hänen sydämmessään ollut ainoatakaan lämmintä ajatusta häntä kohtaan – mutta niitä tulee; Hookonilla on onni kaikessa. Hänen vaimonsa on valaiseva hänen elämänsä – (vaikenee ja lausuu hämmästyen.) Mitä se tietää?
NIKOLAUS PIISPA. Mikä?
SKULE JAARLI. Dagfinn Bonde tunkeusi väkisin ympärillä seisovan joukon läpi. Nyt hän ilmoittaa jotakin kuninkaalle.
NIKOLAUS PIISPA (katsoo ulos jaarlin takaa). Hookon näyttää vihastuvan; – eikös niin? Hän puristaa nyrkkiänsä –
SKULE JAARLI. Hän katsoo tänne ylös, – mitä se merkinnee? (aikoo mennä.)
NIKOLAUS PIISPA. Jaarli, kuulkaa minua, – yksi keino löytynee varmuuden saamiseen Hookonin oikeudesta.
SKULE JAARLI. Yksi keino, sanotte?
NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen elämästänsä ja sakramenttein nauttimisella vakuuttanut todeksi sen kirjoittamansa.
SKULE JAARLI. Ja se kirje, – Jumalan armon kautta, – missä se on?
NIKOLAUS PIISPA. Tietäkää siis, että – (katsoo ovelle). Hys, kuningas tulee!
SKULE JAARLI. Kirje, piispa, – kirje!
NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kuningas.
(Hookon astuu sisään seurueensa ja usean vieraan seuraamana. Kohta sen jälkeen tulee Margareta; hän on tuskallisen levotoin ja tahtoo rientää kuninkaan luo, mutta häntä estää Ragnhild rouva, joka useamman naisen kanssa on häntä seurannut. Sigrid on vähän erillään perässäpäin. Jaarlin miehet näyttävät levottomilta ja kokoontuvat yhteen oikealle kädelle, jossa Skule seisoo, vaikka hiukan taempana.)
HOOKON (sisällisesti suuresti liikutettuna). Skule jaarli, kuka on kuningas tässä maassa?
SKULE JAARLI. Kukako on kuningas?
HOOKON. Niin minä kysyin. Minulla on kuninkaan nimi, mutta kellä on kuninkaan valta?
SKULE JAARLI. Kuninkaan vallan pitää oleman siellä, missä kuninkaan oikeus on.
HOOKON. Niin sen pitäisi oleman; mutta onko se niin?
SKULE JAARLI. Haastatteko minua tässä oikeuteen?
HOOKON. Haastan; sillä se oikeus on minulla, joka miestä kohtaan valtakunnassa.
SKULE JAARLI. Minä luulen voivani töistäni vastata.
HOOKON. Hyvä meidän kaikkein, jos niin on laita (astuu askeleen ylemmä kuninkaan-istuimen luokse ja nojaa siihen.) Tässä seison teidän kuninkaananne ja kysyn: tiedättekö että Jon jaarli Orknööläinen on noussut kapinaan minua vastaan?
SKULE JAARLI. Tiedän.
HOOKON. Että hän kieltää minulta veron?
SKULE JAARLI. Tiedän.
HOOKON. Ja onko se totta, herra jaarli, että tänään olette lähettänyt kirjeen hänelle?
SKULE JAARLI. Kuka sen sanoo?
IIVARI BODDE. Minä sen sanon.
DAGFINN BONDE. Jostein Tamb ei uskaltanut kieltäytä sitä ottamasta, kun siinä oli kuninkaan sinetti.
HOOKON. Te kirjoitatte kuninkaan vihamiehille ja käytätte kuninkaan sinettiä, ilman kuninkaan tietämättä mitä kirjoitatte!
SKULE JAARLI. Niin olen tehnyt monta vuotta teidän suostumuksellanne.
HOOKON. Niin, siihen aikaan, jolloin olitte minun holhojani.
SKULE JAARLI. Ei teille koskaan ole siitä vahinkoa tullut. Jon jaarli kirjoitti minulle ja pyysi minun välitystäni; hän tarjosi sovintoa, mutta kuninkaalle kunnottomilla ehdoilla. Vermelannin retki on raskaasti painanut mieltänne; jos itse olisitte saanut asiata ajaa, niin olisi Jon jaarli päässyt liian helpolla, – minä voin selvittää asian paremmin.
HOOKON. Me haluaisimme mieluisimmin selvittää asian itse. – Ja mitä olette vastannut?
SKULE JAARLI. Lukekaa kirjeeni.
HOOKON. Antakaa tänne!
SKULE JAARLI. Minä luulin sen teillä olevan?
DAGFINN BONDE. Paremminkin asian laidan tiedätte. Gregorius Juhonpojalla oli nopsemmat jalat; kun tulimme laivalle, oli kirje poissa.
SKULE JAARLI (kääntyy Gregorius Juhonpoikaan). Herra läänitysmies, antakaa kuninkaalle kirje.
GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy levottomana). Kuulkaa minua –!
SKULE JAARLI. Mitä nyt.
GREGORIUS JUHONPOIKA (alentaen ääntänsä). Muistattehan, että kirjeessä oli teräviä sanoja kuninkaasta.
SKULE JAARLI. Niistä kyllä osaan vastata. Kirje!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Se ei ole minulla.
SKULE JAARLI. Se ei ole teillä!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Dagfinn Bonde seurasi kantapäillämme. Minä otin kirjeen Jostein Tambilta, sidoin siihen kiven –
SKULE JAARLI. No?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Se on vuonon pohjassa.
SKULE JAARLI, Pahasti, – pahasti siinä menettelitte.
HOOKON. Minä odotan kirjettä herra jaarli!
SKULE JAARLI. Minä en voi tuoda sitä esiin.
HOOKON. Te ette voi?
SKULE JAARLI (lähestyy pari askelta kuningasta). Minä olen liian ylpeä turvatakseni selityksiin, joita te ja teidän miehenne voisitte sanoa verukkeiksi –
HOOKON (hillitsee kiihtyvää vihaansa). Entä sitten?
SKULE JAARLI. Sanalla sanottu; – minä en tuo sitä esille; – minä en tahdo tuoda sitä esille!
HOOKON. Te siis kohtaatte minua uhalla!
SKULE JAARLI. Joll’ei toisin voi olla, – no niin, minä kohtaan teitä uhalla.
IIVARI BODDE (lujasti). Nyt herra kuningas, nyt luullakseni ovat kaikki todistukset tarpeettomia!
DAGFINN BONDE. Niin, nyt, arvatakseni, tunnemme jaarlin mielen.
HOOKON (kylmästi jaarlille). Suvaitsetteko antaa kuninkaansinetin Iivari Boddelle.
MARGARETA (rientää kädet ristissä lavaa kohti, jolla kuningas seisoo). Hookon, ole minulle lempeä ja armollinen isäntä!
HOOKON (osottaa hänelle käskevästi kädellään; hän peittää kasvonsa huntuunsa ja palaa toiselle puolelle äitinsä luokse).
SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä on kuninkaan sinetti.
IIVARI BODDE. Tämä siis oli oleva pitojen viimeinen ilta. Se loppui kuninkaalle raskaasen suruun; mutta se oli kerran tuleva, ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen iloita, että se tuli.
SKULE JAARLI. Ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen syvästi närkästyä siitä, että pappi tuolla tavoin saa tuukeutua meidän Birkebeinien väliin; – niin, minä sanon Birkebeinien, sillä minä olen Birkebeini niin hyvin kuin kuningas ja hänen miehensä. Minä olen samaa sukua, Sverren sukua, kuninkaan sukua, – mutta te, pappi, olette rakentanut epäluulon-kehän kuninkaan ympärille ja sulkenut minut ulkopuolelle; sitä te olette jo monta vuotta puuhannut.
POOL FLIDA (kiivastuneena ympärillä seisoville). Jaarlin miehet! Tuleeko meidän tuommoista kärsiä?
GREGORIUS JUHONPOIKA (astuu esiin). Ei koskaan, me emme enää voi emmekä me tahdo kauvemmin tätä kärsiä. Tässä täytyy tulla ääneen sanotuksi, – ett’ei kukaan jaarlin miehistä voi kuningasta palvella täydellä luottamuksella ja rakkaudella, niin kauvan kuin Iivari Bodde käy kuninkaan hovissa edestakaisin sytytellen vihaa ja epäluuloa meitä kohtaan.
POOL FLIDA. Pappi! Minä julistan sinut maanheitoksi sekä hengen että jäsenien puolesta, missä minä sinut tavannenkin vapaalla manterella, laivalla, taikka pyhittämättömässä huoneessa!
USEA JAARLIN MIES. Minä samoin! Minä samoin! Sinä olet lainhylky meidän edessämme!
IIVARI BODDE. Jumala varjelkoon minua olemasta kuninkaan ja niin monen mahtavan päällikön välillä. – Hookon, minun korkea herrani, omatuntoni minulle vakuuttaa, että olen teitä uskollisesti palvellut. Jaarlia vastaan olen teitä varjellut, se on totta; mutta jos minä jonkun ajan olen väärin menetellyt häntä kohtaan, niin suokoon Jumala minulle anteeksi. Nyt ei minulla enää ole mitään tehtävää kuninkaan kartanossa; tässä on sinettinne; ottakaa se omiin käsiinne; jo kauvan aikaa olisi sen pitänyt siellä oleman.
HOOKON (joka on astunut alas lavalta). Te jäätte!
IIVARI BODDE. Minä en voi. Omatuntoni minua vaivaisi ja kalvaisi yöt päivät, jos minä jäisin. Suurempaa onnettomuutta ei kukaan voi matkaan saattaa tähän aikaan, kuin se joka asettautuu kuninkaan ja jaarlin väliin.
HOOKON. Iivari Bodde, minä käsken sinua jäämään!
IIVARI BODDE. Jos pyhä Olavi kuningas nousisi hopea-arkustaan ja käskisi minua jäämään, niin täytyisi minun kuitenkin nyt mennä (laskee sinetin kuninkaan käteen.) Hyvästi, jalo herrani! Jumala edistäköön ja siunatkoon kaikkia teidän toimianne!
(Menee joukon keskitse ulos oikealle.)
HOOKON (synkkänä, jaarlille ja hänen miehillensä). Siinä kadotin uskollisen ystävän teidän tähtenne; suuren korvauksen saatte tarjota, jos tahdotte tappion maksaa.
SKULE JAARLI. Minä tarjoon itseni ja kaikki mieheni.
HOOKON. Melkeinpä pelkään, että enemmän tarvitaan. Minä tarvitsen nyt ympärilläni kaikki ne, joihin voin ehdottomasti luottaa. Dagfinn Bonde, toimita kohta sanansaattaja pohjoiseen, Hoologolantiin; Vegard Væradal on kutsuttava takaisin tänne.
DAGFINN BONDE (joka on seisonut vähän taempana ja puhutellut erästä matkustajan-puvussa olevata miestä, joka on astunut sisään saliin, lähestyy ja lausuu kauhistuneena). Vegard ei voi tulla, herra.
HOOKON. Mistä sen tiedät?
DAGFINN BONDE. Juuri nyt saapui tänne sanoma hänestä.
HOOKON. Mitä se ilmoittaa?
DAGFINN BONDE. Vegard Væradal on surmattu.
USEAT ÄÄNET. Surmattu!
HOOKON. Kuka hänen surmasi?
DAGFINN BONDE. Antero Skjaldarband, jaarlin ystävä.
(Lyhyt äänettömyys; miehet kuiskaavat levottomasti keskenänsä.)
HOOKON. Missä on sanansaattaja?
DAGFINN BONDE (tuo miehen esiin). Tässä, herra kuningas.
HOOKON. Mikä oli syy surmantekoon?
SANANSAATTAJA. Sitä ei kukaan tietäne. He puhuivat lappalais-verosta ja yks kaks hypähti Antero seisaalleen ja iski häneen kuolinhaavan.
HOOKON. Olivatko he ennen riidelleet?
SANANSAATTAJA. Joskus. Antero sanoi usein erään viisaan neuvon-antajan täältä etelästä hänelle kirjoittaneen että hänen piti oleman kiven kova Vegard Væradalia kohtaan.
DAGFINN BONDE. Outoa totisesti; – ennenkuin Vegard lähti, kertoi hän minulle, erään viisaan neuvon-antajan sanoneen, että hänen piti oleman kiven kova Antero Skjaldarbandia kohtaan.
NIKOLAUS PIISPA (sylkäisee). Hyi semmoisia neuvonantajia!
HOOKON. Me emme huoli tarkemmin tutkia, mistä juuresta tämä on kasvanut. Kaksi uskollista sielua olen tänään kadottanut. Minä voisin kyyneleitä vuodattaa Vegardin tähden; mutta tässä on tarvis enemmän kuin kyyneleitä; tässä on pantava henki henkeä vastaan. Herra jaarli, Antero Skjaldarband on teidän miehiänne; te tarjositte kaiken apunne, korvataksenne Iivari Boddea. Minä tartun sanaanne ja toivon, että te toimitatte niin, että tämä rikos tulee rangaistuksi.
SKULE JAARLI. Pahat enkelit asettuvat varmaan meidän välillemme tänä päivänä. Ketä hyvänsä puoluelaistani olisin sallinut koston kohtaavan –
HOOKON (tarkasti). No?
SKULE JAARLI. Mutta en Antero Skjaldarbandia.
HOOKON (kiivastuen). Tahdotteko suojella murhamiestä!
SKULE JAARLI. Tätä murhamiestä täytyy minun suojella.
HOOKON. Ja mistä syystä –?
SKULE JAARLI. Sitä ei kukaan saa tietää paitse taivaan Jumala.
NIKOLAUS PIISPA (hiljaa Dagfinnille). Minä sen tiedän.
DAGFINN BONDE. Ja minä sen aavistan.
NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään virkatko, hyvä Dagfinn!
HOOKON. Jaarli, minä tahdon mitä kauvemmin uskoa ett’ette tosianne haasta siinä, mitä nyt lausutte –
SKULE JAARLI. Jos Antero Skjaldarband olisi oman isäni surmannut, – pääsisi hän kuitenkin rankaisematta. Elkää kysykö enempätä.
HOOKON. Hyvä. Sitten saamme itse asian suorittaa!
SKULE JAARLI (tuskallisesti). Kuningas! veritöitä tulee molemmin puolin!
HOOKON. Olkoon menneeksi; rangaistus on kuitenkin tapahtuva.
SKULE JAARLI. Se ei ole tapahtuva! – Se ei voi tapahtua!
NIKOLAUS PIISPA. Ei, jaarli on oikeassa.
HOOKON. Ja niin sanotte te, kunnian-arvoisa herra?
NIKOLAUS PIISPA. Antero Skjaldarband on ottanut ristin merkin.
HOOKON ja SKULE JAARLI. Ottanut ristinmerkin!
NIKOLAUS PIISPA. Ja on jo lähtenyt pois maasta.
SKULE JAARLI. Se oli meille kaikille onneksi.
HOOKON. Päivä laskee; häät olkoot loppuneet. Minä kiitän teitä, herra jaarli, kaikesta kunniasta, jota tällä ajalla on minulle osoitettu. – Te lähdette Nidaroosiin, tietääkseni?
SKULE JAARLI. Niin on aikomukseni.
HOOKON, Ja minä lähden Vikeniin. – Jos sinä, Margareta mieluisammin haluat jäädä tänne Bergeniin, niin tee niin.
MARGARETA. Minne sinä menet, sinne tahdon tulla jäljessäsi, siksi kuin minua kiellät.
HOOKON. Hyvä, seuraa sitten.
SIGRID. Lavealle hajoaa suku nyt. (lankeaa polvillensa Hookonin eteen.) Suokaa minulle armo, herra kuningas!
HOOKON. Nouskaa, Sigrid rouva, mitä pyydätte, on tapahtuva.
SIGRID. Minä en voi seurata jaarlia Nidaroosiin. Reinin nunnaluostari on juuri vihittävä; kirjoittakaa arkkipiispalle – vaikuttakaa minun hyväkseni, että pääsen sinne abbedissaksi.
SKULE JAARLI. Sinä, sisareni?
HOOKON. Te tahdotte mennä luostariin!
SIGRID (nousee). Nidaroosin veri yönä, minun hääpäivänäni, kun Baglit tulivat ja löivät minun ylkäni kuoliaaksi ja monta sataa hänen kanssansa, samalla kun kaupunki paloi joka kulmalta, – silloin oli ikään kuin olisi veri ja murhapalo tehneet näköni tylsäksi ja suljetuksi ulkomaailmaan päin. Mutta minä sain voiman hämärästi huomata, mitä ei kukaan muu voi nähdä, – ja nyt juuri näen – suuren hirmuajan koittavan maalle!
SKULE JAARLI (kiivaasti). Hän on sairas! Elkää huoliko hänestä!
SIGRID. Runsas vilja on kypsyvä hänelle, joka pimeässä niittää. Kaikilla Norjan naisilla pitäisi nyt oleman ainoastaan yksi toimi, – maata polvillansa luostareissa ja kirkoissa, ja rukoilla – rukoilla yöt päivät!
HOOKON (kauhistuen). Onko se ennustuslahja vai sieluntauti, joka noin haastaa?
SIGRID. Hyvästi, veljeni, – me kohtaamme toisemme vielä kerran.
SKULE JAARLI (vastenmielisesti). Koska?
SIGRID (hiljaa). Silloin kuin otat kruunun; silloin kuin vaara on läsnä, – silloin kuin tarvitset minua korkeimmassa hädässä!
(Menee ulos oikealle Margaretan, Ragnhild rouvan ja toisten naisten kanssa.)
HOOKON (lyhyen äänettömyyden jälkeen vetää miekkansa ja lausuu uljaalla ja levollisella vakavuudella). Kaikilta jaarlin miehiltä on otettava uskollisuuden vala.
SKULE JAARLI (kiivaasti). Onko se teidän vakaa aikomuksenne! (milt’ei rukoillen.) Hookon kuningas, luopukaa siitä!
HOOKON. Ei yksikään jaarlin miehistä pääse Bergenistä, ennenkuin hän on vannonut kuninkaalle uskollisuutensa.
(Menee seurueinensa. Kaikki paitse piispa ja jaarli seuraavat jäljestä.)
NIKOLAUS PIISPA. Kovin kourin on hän teitä tänään pidellyt.
SKULE JAARLI (pysyy sanatonna ja katsoo ääneti kuninkaan jälkeen).
NIKOLAUS PIISPA. Ja kenties hän ei sittenkään ole kuninkaaksi syntynyt.
SKULE JAARLI (kääntyy äkisti suuresti levotonna ja tarttuu piispan käteen). Trond papin tunnustus – missä se on?
NIKOLAUS PIISPA. Hän lähetti sen minulle Englannista ennen kuolemaansa; en tiedä kenen kanssa, – enkä minä ole sitä saanut.
SKULE JAARLI. Mutta se on löydettävä!
NIKOLAUS PIISPA. Sen minä varmaan ja lujasti uskon.
SKULE JAARLI. Ja jos sen löydätte, annatteko sen minun käsiini?
NIKOLAUS PIISPA. Sen lupaan.
SKULE JAARLI. Vannotteko sen sielunne autuuden kautta!
NIKOLAUS PIISPA. Minä vannon sen sieluni autuuden kautta!
SKULE JAARLI. Hyvä; siksi tahdon Hookonia vastustaa missä suinkin sopii hiljaisuudessa ja salassa. On estettävä hänen olemasta minua mahtavampi, kun taistelu alkaa.
NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos tulee ilmi, että hän on oikea kuninkaan poika, – kuinka sitten?
SKULE JAARLI. Sitten saan koettaa rukoilla – rukoilla nöyrää mieltä häntä palvellakseni kunnollisena päällikkönä ja kaikin voimin.
NIKOLAUS PIISPA. Entä jos hän on vaihdokas?
SKULE JAARLI. Silloin hän on poistuva minun edestäni! Kuninkaan nimen ja kuninkaan istuimen, seurueen ja sotaväen, rahaston ja laivaston, kaupungit ja linnat, kaikki tahdon minä haltuuni!
NIKOLAUS PIISPA. Hän on etsivä turvaa Vikenistä!
SKULE JAARLI. Minä karkoitan hänet Vikenistä!
NIKOLAUS PIISPA. Silloin hän asettautuu Nidaroosiin.
SKULE JAARLI. Minä valloitan Nidaroosin!
NIKOLAUS PIISPA. Hän sulkee itsensä Olavin pyhään kirkkoon –
SKULE JAARLI. Minä rikon kirkkorauhan –
NIKOLAUS PIISPA. Hän pakenee ylös pääalttarille ja tarttuu kiinni Olavin arkkuun –
SKULE JAARLI. Minä tempaan hänet alas alttarilta, vaikka samalla vetäisin pyhän-arkun maahan –
NIKOLAUS PIISPA. Mutta hänellä on kuitenkin kruunu päässä, jaarli!
SKULE JAARLI. Minä sivallan miekallani kruunun maahan!
NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos se on liian lujassa –?
SKULE JAARLI. No sitten, Jumalan taikka saatanan nimessä – minä sivallan päänkin samalla! (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA (katsoo hänen jälkeensä, nyykäyttää päätänsä vitkalleen ja lausuu). Niin – niin; – semmoisena on jaarli minun mieleeni!
Esirippu laskeupi.