Kuningatar Kristiinan joulu-yö

Kuningatar Kristiinan joulu-yö. Kirjoittanut Verner von Heidenstam

Suom. Aarni Kouta.

Läpi ilman joulu-yön kellot soi,

yli Rooman ukkonen käy, salamoi,

takan ääressä kruunua vailla

on valtiatar pois vierailla mailla.

Pitelee kepin norsunluisesta päästä

käsi kuivettunut vavisten,

tulen loimossa varjot käy leijaillen

kivipermannon marmorijäästä

ylös orsihin häipyen.

Vihan vimmassa paasihin kepillään

hän lyö, tavan mukaan käännyttyään

selin lieden lämpöhön räiskyvään,

puun mahlat sen hehkussa kiehuu.

Hän hameensa lanteille kohottaa:

– Se puoli! nyt hän riehuu,

mi valta-istuinta monta vuotta

on painanut, lämpöä kaipaa ja saa!

Monet yöt olen valvonut suotta,

mut hitaammin kulkenut ei ole aika.

Sa kaunis Julia, neuvo taika,

miten vois vähentää nyt tiimojen lukua.

Tuli kynttilöihin, on huone valoton!

Koetella ma tahdon uutta pukua,

mi hopeesta, silkistä ommeltu on. –

Pelon vallassa neitonen sitoo

kuninkaalliset laskokset leveät,

hän saumat ja poimut myös keveät

yli rintojen litteiden nitoo.

Korut kaunihit kimmeltämään

asettaa yli harmajan pään,

pois kutrien kulta on haihtunut,

väri silmien itkusta vaihtunut.

Sanat Kristiinan harvat vain vähenee.

Lähemmäks yhä peiliä hän lähenee

Sibyllan silmin tuijottavin,

ja poskin kuoleman keltaisin.

Torin varrella soi urut juhla-yössä,

ja kirkot kimmeltävät valovyössä.

Kudos valkea olkapäitänsä peittää,

mi ruumiin muotojen mukaan taipuu.

Tulen loimo varjot häilyvät heittää.

Liki peiliä otsa vaipuu,

niin että sen pinta usvaan haipuu.

– Ajatukset toistenko tunnet, puhu,

sano, lapsi, näin kertoo sinusta huhu?

Saat sormuksen sormestani,

jos ennen maata-panoa

ihan selkeästi voit sanoa,

mitä mietin nyt sielussani. –

Kuluessa hetkisen vain lyhyen,

pitempää ei mennyt aikaa

kuin kellon lyönnit kaikaa,

nuor vastasi neitonen katsellen

ylen tarkasti piirteitä vanhuksen:

– Kuningatar, on mietteemme yhteinen.

Tämän jälkeen keski-yön vartiolla,

kun lepäät sa valkeissa vaatteissa,

kuningattaren vartioin paaria,

pidän tuohuksista ma vaaria. –

Hän sormesta sormuksen irroittaa:

– Et muistanut yhtä sa oo asiaa.

Kun vuoteeni vieressä seisot ja anot

kädet ristissä silloin, lapsonen, sanot:

Kumeasti soi Pietarin kellot kovat.

Kristiina, nyt oot sinä tomu ja tuhka.

Hyvin nukut, on sammunut mielesi uhka,

vaikk’ kaukana täältä sun ystäväs ovat. –

Lumivalkea neito on kasvoiltaan:

– Pelon vallassa jos kohotan lakanaa,

mi peittävi paareja vainajan,

minun kuulette silloin kuiskaavan:

On ihmisen vaiheissa arvoitus syvin,

jota ratkaista ei, vaikk’ oppinut hyvin

olis hän, tuhat tuntisi tiedon tapaa.

Hän matkaa aina pois äärihin maan,

hovit häntä juhlivat vieraanaan,

hän linnun lailla on huima ja vapaa,

hän vihaa omaa heimoaan;

mut oudoissa linnoissa, vierailla mailla

kodin pensaista, puista hän unelmoi,

levoss’ uinua vieraassa maassa ei voi

hän koskaan, ain’ unensa rauhaa on vailla. –

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.