Kuningas vaiko alamainen?
| Kuningas vaiko alamainen? Kirjoittanut Elvira Willman-Eloranta |
Istuin nurin käännetyllä naulalaatikolla pajassa.
Liekit loimusivat ahjossa kuin tanssivat tulen hengettäret.
Palkeet kolisivat kuin olisi se ollut maahenkien laulua.
Ja keskellä ebenpuu mustaa holvikkokattoista pajaa seisoi seppä heiluttaen voimakkailla käsivarsillaan ”vasaraa” joka korvia särkevällä kuminalla putosi alasimella olevalle hehkuvalle rautatangolle, mistä välkkyviä kipunoita sinkoili ilmaan.
Katselin tuota suurin ihmettelevin silmin.
Näin sepän jäntevät hartiat, kun hän niinkuin leikillä, sieppasi uudelleen raskaan hehkuvan rautatangon ahjosta, näin hänen yhdellä kädellä nostavan ”moukaria” kuin huvikseen vaan, kuulin jälleen raudan kumisevan kolinan kun hän tasaisilla lyönneillä takoi sitä alasimella, näin hänen tyynen kasvonilmeensä ja hänen vartalonsa mahtavan kaartevuuden.
Hän seisoi siinä vaieten ja varmana kuin kuningas, joka tietää, että hänellä ovat suunnattomat puoltojoukot vallassaan, niin ette kukaan voi häntä koskaan masentaa.
Tosiaan. Heloikkaassa pajassa oli hiljaista ja juhlallista kuin linnassa kuninkaan vaietessa.
Ahjossa liekit tanssivat kuin orjattaret hallitsijan käskystä.
Ja palkeitten kohina oli kuin kymmenien jouhisoittokoneitten soittoa.
Kumarruin eteenpäin istuessani laatikollani.
Onko Johansson kuullut puhuttavan belgialaisesta kuvanveistäjästä, joka kuvaa työmiestä voimakkaana hallitsijana?
– En. Seppä hymyili hyväntahtoisesti.
Hänestä oli hauskaa kuulla, että jokin oppinut henkilö oli oivaltanut sen, mitä hän vaistomaisesti oli kauan aavistanut.
Vai työmies hallitsija. – Sepä hauskaa.
Taas kuului vasaran kumisevaa kalkutusta.
Hänen nimensä oli Mennier. Hän oli hyvin etevä. Nyt on hän kuollut. Hän oli kuningas taiteen valtakunnassa.
Seppä hymyili.
Siis kuningas hänkin.
Vaan ei Johansson näytä sitä kadehtivan.
Seppä heilutti vasaraa kuin riemun huumeessa.
En kadehdi ketään.
Minä katselin häntä ja pelon tunne valtasi minut.
Entäs jos hän nostaisi vasaran minua vastaan ja löisi minua päähän ja murskaisi minut niin pieneksi kuin rautatangosta lähteneet kipunat.
Mitä minä mahtaisin häntä vastaan. Yhdellä lyönnillä olisi minun valtani loppunut.
Murskaduilla aivoilla ei enää mitään aikaan saa.
Kumpi oli meistä voimakkaampi?
Kuka auttoi toista?
Kumpi oli enemmän toisen tarpeessa?
Kuka oli kuningas?
Kuka hänen alamaisensa?
Kuka saattoi tulla helpommin toimeen ilman toista?
Kumman voima oli peloittavampi?
Minä tein itseni pienemmäksi ja lausuin hymyillen:
Oi jos Johansson tietäisi, mitenkä paljon ihmishenki voi aikaan saada.
Seppä hymyili kuin lapsi.
Jaa–a– joka olisi niin paljon lukenut kuin fröökynä.
Minä tarkkasin häntä.
Herra Jumala, jos hän olisi lukenut niin paljon kuin minä ja hänellä olisivat nuot käsivarret silloin ei olisi minulla hengittämisen varaa. –
Jokainen on etevä kohdallaan.
Seppä kuumensi tyynenä uutta rautatankoa ahjossa.
Kyllä kelpaa niitten muita hallita, joilla on tietoja, sanoi hän ja heitti tangon alasimelle.
Ajattelin itsekseni. Sellaisten täytyy voimien olla, jotta ne pitäisivät toinen toistaan tasapainossa.
Olen kuitenkin käynyt heikoksi ja kalpeaksi siinä työssä.
Fröökynällä ovat kuitenkin vahvat aivot –
Minä vastasin. –
Niinkuin Johanssonilla ovat vahvat käsivarret!
Me hymyilimme toisillemme.
Niin kumpi siis on vahvempi?
Ei kumpikaan.
Taasen nauroimme.
Tanko oli taottu, ja seppä katseli kelloaan, joka oli hänen takin taskussaan seinällä.
Nyt täytyy lähteä syömään. Eukko odottaa.
Hän heitti takin olkapäilleen.
Meillä on sama valta, sanoin minä. Minä menen pappilaan.
Ulkona oli kirkas kesäpäivä.
Laakso levisi silmiemme eteen hedelmällisenä ja voimaa uhkuvana.
Kaikkialla oli elämää, sopusointua – ja onnea.
Minä selitin sepälle iloisella äänellä, mitä Mennier oli tarkoittanut, mitä oli sosialismi, ja Tolstoin katsantokanta hyveestä, sivistyksestä ja yhteiskunnallisesta moraalista.
Kyllä fröökynä osaa. Kelpaisi kansan johtajaksi.
En kelpaa. Te kelpaisitte.
Minulle seppä nauroi. Minä en ole muuta kuin känsäkourainen työmies.
Minä nauroin puolestani, olen hermostunut kaupungin neiti.
Kumpi meistä on voimakkaampi? Kumpi?
Ehkä olemme molemmat yhtä vahvat ja yhtä heikot.
Tarvitsemme kumpikin toisemme apua. Siis tasavalta.
Nauroimme. Otimme sitten jäähyväiset.
Seppä astui varmoin vakavin askelin kivistä polkua pitkin. Puukengät kolisivat hänen astuessaan.
Minä jäin häntä kauvan katselemaan.
Kumpi meistä oli kuningas?
Kumpi alamainen?
Lähde: Työmies 28.4.1904.