Kun sataa

Kun sataa. Kirjoittanut Irene Mendelin

Vettä sataa vihmoo,

Vihmokohon vaan,

Minä suljen silmän’

Enkä katsokaan.

Annan lentää ajatusten

Yli vetten, mannerten,

Yli soiden sulloella

Luokse kotikoivujen.

Kuulen, kun ne kuiskii,

Kuiskii tarujaan,

Kun ne myrskyn kuoroon

Yhtyy laulamaan.

Näen koivuin sorjat oksat

Huoneusta saartavan,

Niinkuin suojais haltijaa ne

Myrskysäiltä maailman.

Näen haltijankin

– Äidin armahan –

Näen otsan valjun,

Silmän tuikkivan.

Ja nuo monet hienot uurteet,

Joit’ on suru uurtanut,

Ja mä ihmettelen taasen,

Ett’et aikaa sortunut.

Elämäsi onnen,

Armas, kadotit,

Kun sä nuoruuslempes

Maahan multasit.

Luonas Tuonen kolkko vieras

Vieraillut on sittenkin,

Riistäin äidin sydämmeltä,

Mik’ ol’ sille rakkahin.

Mistä sait tuon voiman,

Hengen lujuuden?

Uskos harras, lämmin

Sekö antoi sen?

Kun noin kärsit nurkumatta

Osatarten oikkuja,

Itses unhoitat ja muille –

Muille tarjoot lohtua.

Elon pikku huolet

Käy niin turhiksi,

Kun ne vertaan suureen

Sydänsuruusi.

Surun kätket sydämmeesi,

Siit’ et äännä, valita –

Työstäs hiljaisesta etsit

Lohtua ja unhoa.

Mistä sait tuon voiman,

Hengen lujuuden?

Uskos harras, lämmin

Sekö antoi sen?

Mistä sait tuon syvän lemmen,

Joka kaikki anteeks’ suo,

Joka hornan syvyyksistä

Sillan sinitaivoon luo?

Tiedä en – mut kiitän

Sua siitä vaan,

Kiitän parhaimmasta,

Mit’ on päällä maan.

Äidin lemp’ on puhtain, pyhin,

Suurin, alttiiks-antavin –

Äidin lemp’ ei koskaan sammu,

Vaikka sammuis tähdetkin.

Vettä sataa, vihmoo –

Vihmokohon vaan,

Minä suljen silmän’

Enkä katsokaan.

Annan luistaa ajatusten

Yli vetten, mannerten,

Yli soiden sulloella

Luokse äidin armaisen.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.