Kun sataa

Kun sataa.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Vettä sataa vihmoo,
Vihmokohon vaan,
Minä suljen silmän’
Enkä katsokaan.
Annan lentää ajatusten
Yli vetten, mannerten,
Yli soiden sulloella
Luokse kotikoivujen.
Kuulen, kun ne kuiskii,
Kuiskii tarujaan,
Kun ne myrskyn kuoroon
Yhtyy laulamaan.
Näen koivuin sorjat oksat
Huoneusta saartavan,
Niinkuin suojais haltijaa ne
Myrskysäiltä maailman.
Näen haltijankin
– Äidin armahan –
Näen otsan valjun,
Silmän tuikkivan.
Ja nuo monet hienot uurteet,
Joit’ on suru uurtanut,
Ja mä ihmettelen taasen,
Ett’et aikaa sortunut.
Elämäsi onnen,
Armas, kadotit,
Kun sä nuoruuslempes
Maahan multasit.
Luonas Tuonen kolkko vieras
Vieraillut on sittenkin,
Riistäin äidin sydämmeltä,
Mik’ ol’ sille rakkahin.
Mistä sait tuon voiman,
Hengen lujuuden?
Uskos harras, lämmin
Sekö antoi sen?
Kun noin kärsit nurkumatta
Osatarten oikkuja,
Itses unhoitat ja muille –
Muille tarjoot lohtua.
Elon pikku huolet
Käy niin turhiksi,
Kun ne vertaan suureen
Sydänsuruusi.
Surun kätket sydämmeesi,
Siit’ et äännä, valita –
Työstäs hiljaisesta etsit
Lohtua ja unhoa.
Mistä sait tuon voiman,
Hengen lujuuden?
Uskos harras, lämmin
Sekö antoi sen?
Mistä sait tuon syvän lemmen,
Joka kaikki anteeks’ suo,
Joka hornan syvyyksistä
Sillan sinitaivoon luo?
Tiedä en – mut kiitän
Sua siitä vaan,
Kiitän parhaimmasta,
Mit’ on päällä maan.
Äidin lemp’ on puhtain, pyhin,
Suurin, alttiiks-antavin –
Äidin lemp’ ei koskaan sammu,
Vaikka sammuis tähdetkin.
Vettä sataa, vihmoo –
Vihmokohon vaan,
Minä suljen silmän’
Enkä katsokaan.
Annan luistaa ajatusten
Yli vetten, mannerten,
Yli soiden sulloella
Luokse äidin armaisen.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.