Kun mestari ”riijaa”
| Kun mestari ”riijaa”. (Erään Voikan tehtaalla työssä olleen tytön kertomuksen mukaan). Kirjoittanut anonyymi |
Valtavasti ja huumaavasti jyskivät mahtavat koneet Voikan paperitehtaan kalanterihuoneessa. Loppumattomana, katkeamattomana jonona valmistuu yhä koneissa valkoista, hienoa paperia. Ahkeraan, tuskin ehtien pyyhkiä hikeä otsaltaan, joka tahtoo karvastelevana tunkeutua silmiinkin, hääräävät työntekijät, ohuet puserot yllään, koneittensa ympärillä. Koneitten jyske ja pauhina on niin ankara, etteivät työntekijät kuule toistensa ääntä muuten kuin kumartamalla päänsä hyvin lähekkäin ja silloinkin vaan huutamalla. Mutta kenelläkään työntekijöistä ei näy olevan haluakaan yrittää keskustelua toverinsa kanssa. Äänettömänä, hermostuneena hoitaa kukin totuttuun konemaiseen tapaansa konettaan. Näyttää siltä kuin olisivat vaan osana koneesta – koneisiin kuuluvia kappaleita.
Kalanterihuoneen vieressä on paperinlajitteluhuone, jossa joukko naisia lajittelee valmistunutta paperia erisuuruisiin nippuihin, laskien riisien luvun nipuissa y. m. Kiire on näilläkin, sillä työ on urakkatyötä, josta maksetaan vähän, vaikka paljon täytyy tehdä. Melkein poikkeuksetta näyttävät kaikki olevan jo työn kuluttamia olentoja, kalpeine, laihoine kasvoineen ja kumarassa olevine hartioineen. Ainoastaan pari tyttöä on joukossa, joilla vielä on terveyden rusohohde kasvoilla. Mutta nämä eivät ole vielä olekaan olleet enempää kuin vasta viikon päivät tehtaan yksitoikkoisessa työssä. Mitään keskustelua ei ole näittenkään välillä; silloin tällöin vaan työn johdosta lausuvat muutamia yksitoikkoisella äänellä lausuttuja sanoja toisilleen. Työ yksin näkyy vetävän kaiken huomion puoleensa.
Äkkiä aukenee eräs ovi ja sisään tulee ylimmäinen paperinlajittelijatar Alma Peltonen. Ääneti kulkee hän muutamien naisten ohi, mutta päästyään erään vastatulleen lajittelijattaren kohdalle, näyttää hän äkkiä saavan jonkun ajatuksen, sillä hän seisahtuu salavihkaa tämän selän taakse ja tarkastelee tätä miettiväisen näköisenä. Äkkiä lausuu hän tytön selän takana:
”Minä luulen, että sinun työstäsi ei taida tulla mitään. Näyttää käyvää niin kömpelösti. Eiköhän olisi parempi, kun jättäisit koko työn?”
Tyttö, joka säikähtyneenä käännähti ympäri – kuullessaan ylimäisen lajittelijattaren terävän pilkallisen äänen – katseli hämmästyneenä puhujaa. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään sanoi hän sitte hiljaisella äänellä:
”Mestari Schmitz itse määräsi minut tähän, vaikka olisinkin mieluummin tahtonut toiseen osastoon”.
”Hänellä sitte kai oli syytä siihen”, vastasi johtajatar ivallisesti ja lisäsi sitte äänellä, jossa tuntui olevan hyvä joukko mustasukkaisuutta: ”Parasta on, ettet yritä korkeammalle kuin siivet kantavat”.
Ivallisesti katsellen kulki johtajatar edelleen salissa, huomauttaen tuon taostakin röyhkeällä äänellä muutamia työntekijättäristä.
Hämillään katseli tyttö, jota johtajatar oli puhutellut, tämän jälkeen, kokien turhaan miettiä mitä tämä oli tarkottanut puheellaan. Eräs työntekijättäristä, joka työskenteli tyttöä lähimpänä, sanoi nyt hiljaa tälle:
”Alma pelkää saavansa sinusta kilpailijan”.
”Mistä?” kysyi tyttö ihmetellen.
”No Schmitzin suosiosta tietenkin”.
”Enhän minä ole mestarin kanssa ollut missään tekemisissä, sitte kun tulin tänne”.
”Vaikka et, mutta Alma pelkäsi kaikista uusista ”nätti”-naamaisista tulokkaista saavansa kilpailijan”.
”Mutta mitä ihmettä – – –”, yritti tyttö uudestaan, mutta samalla huomasi hän Alman loitommalla katselevan heitä vihasin silmin. Säikähtyneenä kumartui hän työnsä ääreen.
Nyt soikin tehtaan höyrytorvi, ilmoittaen päivällisajan alkaneeksi. Kilvan kiiruhtavat kaikki eväsnyyteilleen sammuttamaan nälkäänsä. Kun pahin nälkä oli tyydytetty, alkavat tytöt puhelemaan keskenänsä. Eräs lausuu, kääntyen uuden tytön puoleen, jota johtajatar oli puhutellut:
”Taisit saada ’pomo-Almalta’ ’nuuskaa’, vai kuinka?”
”Jotain sen tapaista kai se oli, mutta en minä ymmärrä syytä siihen!”
”Voi sinua yksinkertaista raukkaa! Almahan tietysti pelkää sinua ja tahtoo sen tähden sinua masentaa”.
”Mutta mitä sen minusta tarvitsee pelätä, enhän minä sille mitään pahaa ole aikonut?”
Lähempänä olevat tytöt purskahtivat kaikki nauramaan. Nauraen tuumasi eräs tytöistä jälleen:
”Ei se muuta sinusta lapsiraukasta pelkää, kun sinun ’nättiä’ naamaasi, jolla voit anastaa yksin ’salimestarin’ suosion, ja silloin jäisi Alma takapajulle. Alma näetkös kun ei tunne sinua oikein vielä, niin pelkää, että voisit hyvinkin helposti liittyä ’salimestarin’ valtaan. Joko nyt ymmärrät?”
Hämillään ja kovasti punastuen käänsi puhuteltu katseensa maahan, mutta hetken perästä virkkoi hän:
”En minä ole ’sali mestarin’ kanssa ollut missään tekemisissä, eikä se ole koettanut lähennelläkään minua”.
”Ei ole tainnut vielä, mutta kyllä se piankin alkaa, ja ellet silloin pidä puoliasi, niin olet hukassa”, sanoi eräs tytöistä.
Kaikki tytöt olivat hetkisen ääneti, mutta sitte alotti puheen jälleen eräs tyttö, lausuen:
”Vieläkähän se ’salimestari’ mahtaneekaan rakastella Almaa? Eiköhän jo liene kyllääntynyt siihen?”
”Mitä vielä! Onhan se hätävaroiksi tarpeen, kun eivät muut kalastelemiset onnistu. Yövahditkin kertovat sen usein myöhään iltasilla käyvän vielä Alman luona ja viipyvän siellä pitkät ajat”.
Keskustelu taukosi nyt, ja kukin alkoi oikomaan itseään levähtämään ruokatunnin loppuun. Kauan eivät kuitenkaan saaneet levähtää, kun tehtaan höyrytorvi antoi merkin työn alkamiseen.
Äänettöminä alkoi jälleen kukin yksitoikkoisen työnsä.
Iltapäivällä käveli salimestari Schmitz useampaan kertaan lajitteluhuoneessa, tarkastellen tyttöjä. Kauimmin lepäsi hänen katseensa aina kuitenkin uuden tytön soreassa vartalossa ja tällöin ilmaantui katseeseen omituinen, outo kiilto. Vanhemmat lajittelijattaret, jotka olivat tottuneet mestarin tapoihin, vilkuttelivat salavihkaa silmää toisilleen. Mutta uusi tyttö ei näyttänyt huomaavan mitään. Kun mestari hetkiseksi poistui huoneesta, kuiskasi eräs uutta tyttöä lähimpänä olevista tälle:
”Varo nyt itseäsi! Elleivät vanhat merkit petä, niin saat ’salimestarin’ kanssa tekemistä tänä iltana vielä”.
Juuri kun tehtaan torvi alkoi puhaltaa merkkiä työstä lähtöön, saapui mestari Schmitz lajittelusaliin, ja mennen suoraan uuden tytön luo, sanoi tälle:
”Otta noita paperi, muutama joka sortti ja tuo minun konttoori”, lisäten vielä ikäänkuin selvikkeeksi: ”minä tarvitse malli”. Mestari Schmitz lähti kulkemaan konttoriinsa päin, mutta ovella kääntyi hän katsomaan vielä taaksensa ja huomatessaan, ettei tyttö ollutkaan noudattanut hänen käskyään, ärjäsi hän:
”Pika nyt kun minä käske!” Vastahakoisesti alkoi tyttö kokoomaan paperia ja saatuaan näitä muutamia joka lajia alkoi hän hitaasti kävellä Schmitzin konttoriin päin. Täällä oli jo Schmitz itsekin joka viittaamalla käski tytön laskemaan paperit konttorissa olevalle pöydälle. Kun tyttö aikoi poistua, sanoi Schmitz, äkkiä asettuen tytön ja oven väliin seisomaan:
”Minä tahto sano sinu yks’ asia. Jos sinu aina tottele minu ja teke ninkun minä sano, niin sinu on oike hyvä olla; sinu voi päästä toiste tyttö johtajaks’ ja sa hyvä palkka, mutta jos sinu ei tottele, niin minä aja sinu pois työstä. Minä aina tykkä hyvistä ja kaunista tytöstä”.
Kun tyttö yritti päästä Schmitzin ohitse ovelle, niin tarttui Schmitz tätä kädestä kiinni ja koettaen vetää luokseen sanoi:
”Tottele nyt ja ole ninkuin minä käske, niin sinu saa lahjaks’ rahaa”.
Tyttö koetti tempautua ääneti irti, mutta intohimoisesti heittäen kätensä tytön vartalon ympäri puhisi Schmitz käheästi:
”Ei olla hullu, minä anta raha, kuletko – minä anta sinu hyvä työ ja raha!”
Purskahtaen itkuun sanoi tyttö, koettaen taistella kaikin voimin vastaan kun Schmitz koetti vetää luokseen:
”Hävetkää toki, kun kehtaattekin narrata tänne ja sitte tehdä väkivaltaa! Päästäkää minut pois!”
”Ei, minä ei päästä sinu – sinu pitä tehdä ninkuin minä käske, minä ole mestari!”
Schmitz koetti äkkinäisellä tempauksella saada tyttö valtaansa; mutta tyttö oli varuillansa ja huhtasi vastaan, sylkien Schmitziä samalla vasten kasvoja.
Nyt alkoi tytön ja Schmitzin välillä tuima painiskelu. Outo eläimellinen leimu silmissään koetti Schmitz saada tyttöä maahan oikein ranskalaisen painin sääntöjen mukaan, mutta tyttö taisteli epätoivon voimalla vastaan. Vihdoin loppuivat tytöltä voimat, ja kovasti kiljahtaen syöksyi hän polvilleen lattialle, peittäen kasvonsa käsillään. Tytön kiljahtaessa vetäytyi Schmitz säikähtyen pari askelta sivulle, kompastuen samalla erääseen lattialla olevaan laatikkoon. Kuin nuoli oli tyttö kohta jatkeillaan, rientäen ovelle, mutta yhtä pian oli Schmitz jälleen pystyssä ja jälessä. Ovelle päästyään piteli tyttö tästä kiinni ja alkoi kaikin voimin huutaa apua. Turhaan koetti Schmitz tukkia toisella kädellään tytön suuta, sillä aikaa kun toisella koetti vetää tyttöä ovelta pois.
Vihdoin alkoi käytävästä kuulua melua ja askeleitten ääniä. Niinkuin peto, joka näkee varman saaliinsa pääsevän kynsistään, koetti Schmitz vielä kerran tukkia tytön suuta, pistäen sormensakin tämän suuhun, mutta silloin purasikin tyttö tämän sormeen. Raivoisana tuskasta aukasi Schmitz nyt oven ja työnsi tytön melkein heittämällä ulos. Hoiperrellen väsymyksestä ja mielenliikutuksesta koetti tyttö kulkea pihalle. Käytävässä tuli vastaan pari naista, jotka sitte taluttivat häntä.
Seuraavana päivänä maatettiin tyttö kaikkein huonoimpaan työhön; se oli merkkinä toisillekin, että ”salimestarin” rakasteleminen ei ollutkaan onnistunut.
Jassu.
Lähde: Työmies 30.11.1904.