Kun kerran Taannoin-rakas...

Kun kerran Taannoin-rakas.. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Kun kerran, Taannoin-rakas, olet kuuru vanhus,

ja kätees tunnet hiuksen kauniin laineen harvenneen,

eik’ yhtä nuolta enää maalitaulun pilkkaan

näy hajamieli Eros varanneen;

kun kilpaniekkani ne kaikki, pienet, pienet miehet

ja sielupuoli naiset, sorakumpu kammitsoi,

ne, jotka bakkanaaleissasi riehui,

kun synkkä piilo nuorta itkuani soi;

kun tällöin, Kerran-uljain, sydäntalvi-illan

sun pääsi kaappijuopon tavoin nuokkuu turtana,

ei lohtua suo yksin kallistettu malja,

ei unhoitusta mikään Nirvana,

ja turhaan kuulostelet ääntä mykän oven takaa,

luo eikö harhaantuisi joku kuoma entinen,

yks suosiostas enin ylpeilleistä,

ees väihkyttämään varjot muinaisilojen;

niin silloin, Yhä-rakkain, tiedä: aina, aina,

hän, Hävinnein, sun etees tuulispäänä tuiskahtaisi

Niin köykkyseläksi et kutistune koskaan,

sa ettet hongan lailla kohoais,

niin ohuina ei koskaan hapsottaisi kiharasi,

ne ettei silmissäni kulleroina kiemurtais,

niin tyhjät ei ois sydänkammiosi,

niist’ etten iki-ilon aarniota sais!

Ja sitten, Rakkaani, ois kaksi viimein kahden...

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.