Kun kerran!

Kirjoittanut Kössi Kaatra


Kun kerran kaikki ne valveutuis,
ne, jotka nyt vielä makaa,
ja kaikki, kaikki kun liittoutuis
ja vartio tehtäis vakaa,
niin eiköhän silloin jo ennättäis
levon aika ja lohtua lennättäis
hyvä enkeli, siivillä siunaus,
ja kaunihin kirkastus?
Ja eiköhän silloin kukkia vois
maa, jota nyt kirous painaa,
hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois
elon siihen, mikä on vainaa,
elon, voiman kauneuskaipuuseen
ja uskoa mielehen jokaiseen,
ja eikö se henkeä kohottais
ja kaikkea kasvattais?
Sukukunnat eikö jo ymmärtäis,
mikä onnehen kansat nostais,
ja pyytehet halvat eikö jo jäis?
Vale tottako vielä nyt ostais?
Ja vieläkö mahtien mammona
sais elämän kulkua ohjata
ja määrätä yksilötuntehet
ja hallita aatokset?
Ja vieläkö purppura-loistokkuus
yhä orjien verta pyytäis
ja tokkopa ainehen valtikkuus
yhä orjain henkeä hyytäis?
Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin
ja vieläkö sortua suotaisiin
väkevämmän vainohon heikomman;
katinkultien hintahan?
Oi, emmekö joskus joukolla,
joka mies sekä nainen innoin,
vois puuhata pyhällä tou’olla
ihan halulla yhtärinnoin,
ja emmekö uskoa saattaisi,
jos vaikkakin laihoa kaataisi
syyshallat, että se sittenkin
viel’ joutuvi jyvihin?
Ois ojia luotava jokaisen,
tulis hengen vainio kääntää
sekä syttää kantoja kaskien
ja juuria irti vääntää
ja kiviä kitkeä, kierittää
sekä peltoa pöyhetä, pehmentää
ja uskoa päivien paisteesen
ja tuulihin jumalten?
Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi
sekä kutsua hengen kuulis
ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi,
niin tottahan silloin – luulis –
kevät koittais elämän talvehen,
ois täytenä mitta jo murheiden
sekä siihen, missä on kirous
vois syntyä siunaus!


Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.