Kun kerran!
Kun kerran! Kirjoittanut Kössi Kaatra |
- Kun kerran kaikki ne valveutuis,
- ne, jotka nyt vielä makaa,
- ja kaikki, kaikki kun liittoutuis
- ja vartio tehtäis vakaa,
- niin eiköhän silloin jo ennättäis
- levon aika ja lohtua lennättäis
- hyvä enkeli, siivillä siunaus,
- ja kaunihin kirkastus?
- Ja eiköhän silloin kukkia vois
- maa, jota nyt kirous painaa,
- hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois
- elon siihen, mikä on vainaa,
- elon, voiman kauneuskaipuuseen
- ja uskoa mielehen jokaiseen,
- ja eikö se henkeä kohottais
- ja kaikkea kasvattais?
- Sukukunnat eikö jo ymmärtäis,
- mikä onnehen kansat nostais,
- ja pyytehet halvat eikö jo jäis?
- Vale tottako vielä nyt ostais?
- Ja vieläkö mahtien mammona
- sais elämän kulkua ohjata
- ja määrätä yksilötuntehet
- ja hallita aatokset?
- Ja vieläkö purppura-loistokkuus
- yhä orjien verta pyytäis
- ja tokkopa ainehen valtikkuus
- yhä orjain henkeä hyytäis?
- Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin
- ja vieläkö sortua suotaisiin
- väkevämmän vainohon heikomman;
- katinkultien hintahan?
- Oi, emmekö joskus joukolla,
- joka mies sekä nainen innoin,
- vois puuhata pyhällä tou’olla
- ihan halulla yhtärinnoin,
- ja emmekö uskoa saattaisi,
- jos vaikkakin laihoa kaataisi
- syyshallat, että se sittenkin
- viel’ joutuvi jyvihin?
- Ois ojia luotava jokaisen,
- tulis hengen vainio kääntää
- sekä syttää kantoja kaskien
- ja juuria irti vääntää
- ja kiviä kitkeä, kierittää
- sekä peltoa pöyhetä, pehmentää
- ja uskoa päivien paisteesen
- ja tuulihin jumalten?
- Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi
- sekä kutsua hengen kuulis
- ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi,
- niin tottahan silloin – luulis –
- kevät koittais elämän talvehen,
- ois täytenä mitta jo murheiden
- sekä siihen, missä on kirous
- vois syntyä siunaus!
Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.