Kun Kaarlo XII:n kohtalo ratkaistiin

Kun Kaarlo XII:n kohtalo ratkaistiin.
(Tosi juttu).
Kirjoittanut K. O. Tanner


Hänen nimensä oli vallan rehellisesti Tuomas Uitto.

Mikään sankari ei kyllä Tuomas Uitto ollut, oli vaan tuonlainen pieni ukon tyypykkä, eikä myöskään juuri arvomiehiäkään, sillä hänen ammattinaan oli vaan valmistaa yleisölle jalkineita. Siis suutari sanan täydessä merkityksessä.

Oliko hän rikas?

Oli! Tuomas Uittolla oli kokonaista 12 perillistä: siis rikas ainakin perinnön jakaajista: paha asia vaan, että mitään jaettavaa ei Uittolla tiedetty olevan.

Pienen kaupungin väestö, jonka yhdeksi jäseneksi Uittokin tiesi itsensä lukea, surkutteli suuresti hänen rikkautensa nopeata lisääntymistä, sillä ihmisillä on aina jotain tekemistä toisen ihmisen kanssa. Etenkin sen rikastuessa.

Yksi, jota tuo asia ei suuresti liikuttanut, oli itse Tuomas Uitto! Suuttui melkein, jos joku irvihammas hänelle huomautti luvun hämmästyttävästä lisääntymisestä. Itse lupasi niistä huolehtia, ruokkia ja vaatettaa. Hänen lapsiaan ei ole milloinkaan nähty armopaloja anoilevan, lisäsi hän melkein ylpeillen.

Tosin ei päiväraha, jonka Uitto jo vuosikausia oli ansainnut, ollut suuri, sillä kokonaista kaksi markkaa näki mestarinsa hyväksi hänelle suorittaa. Mutta, niinkuin ihmeen sallimuksesta, näytti tuo kaksimarkkanen täyttävän tarkoituksensa. Lapset olivat siistissä, joskin ei hienoissa, niin ainakin eheöissä vaatteissa. Kaikki olivat sen lisäksi terveen ja kauniin näköisiä. Ihmekö, jos tuota rikkautta jo kadehdittiin.

Eräänä kertana, silloin ei Uitto omistanut vielä kuin 11 perillistä, tapasi emäntä Uitto kadulla rehtorin rouva Kannelan, joka pyyti saada pulma hänelle asiasta, jonka piti erittäin tärkeänä.

Täytyipä sitä kuunnella, kun kerta paremmat ihmiset pyytää ja pian oli selvillä rehtorskan sanottava.

Ilmoitti vaan olevansa halukas ottamaan sen kahdennentoista perillisen ihan omakseen sillä ehdolla, että se sattuisi olemaan poika. Palkkioksi siitä saavat luovuttajat Syvärannan töllin, kaksi huonetta ja koko joukon perunamaata. – Mainio kauppa – ainakin rehtorskan miehistä.

Ukon valtaan, sanoi puhuteltu jättävän esityksen ja puhujat erkanivat.

Olisi luullut, että moinen onni kun oli tarjolla, vaimo heti ensi tilassa olisi asiasta haastellut miehellään, mutta niin ei tapahtunut. – Vaimo unohti koko seikan!

Joutui sitten hetki, jolloin tuo kahdestoista esitti itsensä päivän valoon. Ja aivan oikein! Se oli poika, terve ja reipas kuten toisetkin.

Ylpeillen uudesta tulokkaasta; erittäinkin kun se oli tusinan täyttäjä, sai poika papilta nimekseen Kaarlo, sekä – isäu lisäämänä – kaksitoistas! Ja näin oli suutari Tuomas Uittolla poika ja sillä rehellisesti nimenä Kaarlo kahdestoista!

Kului aikoja Kaarlo XII syntymästä. Rehtoori Kannela rouvineen oli oleksinut ulkomailla. Kerran kohtasivat rouvat taas toisensa. Rehtorska, havaittuaan vaimon ja taaskin olevan entisellään, uteli heti, onko viimeksi syntynyt perillinen poika. Saatuaan myöntävän vastauksen jatkoi hän:

– Siis se on minun!

– Niin mutta...

– Mitä? Ettekö suo lapsellenne sitä onnea? Ja Syvärannan tölli sitten! Moinen onni ei ole usein tarjolla. Ja kun teille sitäpaitsi jää jälelle vielä 11 kappaletta.

– Minä en ole miehelleni vielä virkannut siitä asiasta...

– Kuinka huolimatonta! Sääli, etten itse asiasta puhunut miehelleni! Hän varmaan olisi paremmin käsittänyt. Muistakaa nyt heti puhella siitä hänelle ja huomenna ilmoittaa siitä minulle. Ajatelkaa toki lapsianne, jos ette omaa hyväänne!

Illalla, työstä tultua, sai Uitto kuulla asian.

Pitkäksi kävi ukon naama, vilkaisi väliin kehtoon, väliin pöytään, jossa paraillaan riittävä, joskin yksinkertainen illallinen seisoi valmiina, väliin taas vaimoonsa. Pitkän vaitiolon perästä tuumi vakaasti: ”Se on päätetty”, ja siirsi, kun ei mitään sen enempää olisi tapahtunut, tuolinsa pöydän ääreen ja alkoi huolettomasti tyydyttää vatsansa vaatimusta.

Seuraavana päivänä saapui rehtorskan luokse Uitton vaimo ja kun pääsi ovesta sisään huudahti rehtorska:

– Miksi ette tuonut poikaa samalla kun itsekin tulitte?

– Niin kun se ukko...

– Ei suostu muka antamaanko? Niinkö?

– Sitä hän se tuota...

– Mutta, oletteko ihan seinähulluja? Ja mitä sanoi miehenne?

– Se vaan noin...

– Lyhyesti: mitä sanoi miehenne?

– Hän sanoi näin: Pitäköön rehtori töllinsä, minä pidän poikani, olemme molemmat omillamme. Kun kerta elätetään yksitoista, menee se kahdestoista samalla mukiin.

– Järjetöntä! huudahti rehtorska. Pitäkää vaan saaliinne, yhdentekevä minusta. Hyvästi!

Suuttuneena moisesta tyhmyydestä ihmetteli rouva kuollakseen tuon tyhmän kansan typerää älyä.

Mutta rehtori käsitti asian toisin ja vielä saman päivän illalla saapui rehtorin palvelustyttö Uitton asuntoon lausumaan rehtorin, puolesta kiitoksen sellaiselle päätökselle ja jätti samalla 20 markan setelin kiitollisuuden osoitukseksi hämmästyneen Uitton käteen.

– Sillä – oli rehtori käskenyt sanoa – vaan sellainen ratkaisu on omiansa näyttämään, kuinka kallis on miehellä, köyhälläkin, hänen ainoa omaisuutensa – hänen lapsensa.

Ja niin oli Kaarlo XII:ta Uitton kohtalo ratkaistu.

K. O. T[anner].


Lähde: Työmies 9.5.1902.