Kultani kunnia

Kultani kunnia. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin

   Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan,

Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti,

   Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen,

Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä

   Onneni päiviä mie ainian muistelen myös,

Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä

   Tuonen turmelemaa kultastain komeaa.

Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin;

   Hurmasi sieluni siis tenhetär taivahinen.

Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten

   Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät.

Kuin lumi Hermon’in huipulla loisteli kultani otsa;

   Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil.

Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet

   Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat.

Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi,

   Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen.

Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä

   Voittanut itselleen, voittanut valtikankin.

Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin

   Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain’.

Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä

   Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen.

Oi, mikä onni se on, mikä taivahan hekkuma-vimma,

   Sulkea armahinen sykkivähän sylihin,

Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka

   Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist’.

On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää

   Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks.

Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin

   Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas.

Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin

   Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee.

Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti,

   Rattoisasti se tok’ lemmityn seurassa käy,

Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen,

   Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen.

Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi.

   Maa jalon lainansa vei, henki men’ tähtelähän.

Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine

   Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon!

Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa

   Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee.

Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa

   Kultasi kummulla siell’ kukka ja kyynelekin.

Riemaha pilvessä, sie minun enkelin’! On tomu kauas

   Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt!

Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa,

   Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin,

Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta;

   Rientelit riemuellen taivahiseen talohon.

Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä

   Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat!

Siion’in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään

   Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan,

Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin,

   Juuressa istuimen laulelevat iloiten.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.