Kultainen päivä

Kultainen päivä. Kirjoittanut Saima Harmaja

Nyt riemulauluansa ihaninta

livertää linnut, onnenkiihkeää,

ja lakkaamatta kukkuu kultarinta

niin ettei metsä henno hengähtää.

Ma, joka päivän hetkin kultaisin

näin valon vaeltavan koivikossa

ylitse kirjan, jota rakastin,

jo suljen lehdet suven auringossa.

Suloista vihreyttä hehkuen

hymyilee maassa ruoho jokainen.

Niin kohoo, vielä kukkuessa käen,

sylistä metsän tuuli lämpöinen,

ja vivahdellen vihreyttään näen

ma kimaltavan koivun kutrien.

Lehahtaa yli nurmen tuoksu hellä.

Pois valkovuokon kasvot vaipuvat,

kuin arastelis päivään värähdellä

sen terälehdet liian kuulakat.

Mut taivaan sini huimin, polttavin

peloita metsätähtiä ei vielä,

kun vierivierin hymyävät tiellä

ne lapsenkasvoin pienenpienoisin.

Vaan iltapäivän säteet värittää

taas koivikon niin syvänvihreäksi,

ma että aavistan jo lähemmäksi

sen salaisuutta aina-väikkyvää.

Ah, aivoin ajatusten painamin

ja ruumiissani, jossa kipu elää,

vähemmän nään kuin ruoho hentoisin,

kuin lintu, jonka riemuvirsi helää.

Ihanin hunnuin hunnutettu on

maan autuus, mulle tajuamaton.

Niin salaisuutes verhoo, armas multa!

En huimaa kaikkeutta halaa nyt.

On kyllin mulle iltapäivän kulta,

kun tuska sydämen on lähtenyt.

On kyllin lintukuoron laulu hellä,

ja tuoksu, jota henkii herkkä maa,

ja varjottomin mielin ihmetellä

suvisen pilven tietä loistavaa.

On ihme jäädä ilman kyyneleitä

maan ihanuuteen onnenheleään.

Oi kukka, sisimpäsi hunnuin peitä!

En mitään pyydä, kun sun hymys nään.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.