Kultaa
| Kultaa. (Harald Schiödten mukaan) Kirjoittanut Harald Schiødte |
Kallion jyrkänteellä, pohjattoman syvyyden reunalla istuu kullan vartija, mulkosilmsimen, viettelyksen henki. Tuo maailman hyinen valtias tahtoo nauttia voimastaan, iloita pirullista iloaan, tuntiessaan voivansa rajattomasti hallita ihmissieluja.
Pimeyden voimalla hän on sinne kiivennyt, kohonnut mustien, limaisten siipiensä kantamana ja kädessään kiiltelee hänellä kultakimpale, palanen kylmää metallia, jonka punakeltainen loisto maailman hurmaa.
Hän tietää, ettei hänen tarvitse kauan odottaa kun maan täyttävät raikuvat ja hurjat huudot:
”Tuolla on kultaa!”
Hän tietää että niin pian kuin ihmispovissa on herätetty kullan himo, on heidän rauhansa ja onnellisuutensa poissa. Kullan saatanallisen voiman tietää hän ajavan heidät pian hänen luoksensa – siksi hän siinä istuu ja kultakimpaletta kädessään kantaa.
Hän kuuntelee ja hänen ilonsa yltyy. Hiljaisena huminana tuovat jo tuulen henkäykset hänen luoksensa kaiun ihmislasten ponnistuksista. Pian kasvaa ja paisuu se voimakkaaksi pauhuksi ja myrskyjen lailla ryskyen lähestyy kullan janoisten vuo.
He tulevat, he tulevat! Koko maanpiirin ihmissuku ryntää kultaa kohti! Idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta tulevat he kullan loisteen liikkeelle ajamina. Naiset ja miehet, läheltä ja kaukaa rientävät eteenpäin.
Sanattomina syöksyvät he kuni janoiset pedot lähdettä kohti. Kädet ovat ojennuksissa tuota aarretta tavottaakseen. Silmät pullistuvat päästä, kasvot vääntyvät villisti, jokainen jäsen on jännittyneenä...
Ken ehtii ensiksi kasin tuohon maailman onneen, jota he koettavat väkivallalla saavuttaa, aarteesen, jonka he toivovat hädästä vapauttavan...?
Eteenpäin! Nyt on kysymys elämästä ja kuolemasta! Eteenpäin! Raivoisina, mielettöminä työntyvät he päämääräänsä kohti, taistelevat kynsin ja hampain, puserretuin nyrkein ja terävin asein. Ihmispeto on heissä valtaan päässyt ja jokaisen hellän tunteen heidän povissansa tappanut. Tuskan valtaamina kuulevat he viettelijän äänen:
”Ken ei voita, sen sortua täytyy! Kärsimystä, huokauksia, valitusta ei kuunnella saa! Ei mitään lempeyttä, ei armoa! Täällä täytyy heikon sortua voimakkaamman tieltä, tässä on kysymyksessä – jokp sinä tahi minä!”
Pirullisella nautinnolla silmäilee pimeyden ruhtinas tuota joukkoa, joka raivoten ryntää hänen kädessään olevaa kultaa kohti ja hän riemuitsee jokaisesta minkä maaemo saa itseensä imeä. Ja kultaa kiiltää, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: Ota kiinni, ota kiinni...!
Mutta paholainen hymyilee viekkaasti, tietäessään aarteen edessä avautuvan pohjattoman kuilun. Siihen tietää hän suistuvan jokaisen, ken sen partaalle kerran pääsee ja jalansijansa kadottaa. Ja hän tietää, ettei siitä syvyydestä kukaan ylös pääse, hän tietää että sen onnettoman toivo, sen rauha ja onni on ijäti mennyttä – sillä sen kuilun nimi on kadotus.
Lähde: Työmies 25.5.1901.