Kulkuri

Kirjoittanut Gustaf Fröding


Nään unta, että sauvaani kouristain
käyn matkoja mieron;
nään maantien kieron,
kylät, niityt ja kartanot matkallain, –
olen yksin ja kulkuri vain.
Nenän pahkat ne puuntaa, on kasvoissa köhnää,
ja päässä on pöhnää,
ja töykeä parta se törröttää;
puku ryysyinä roikkuu, kun käydä mä kaappaan,
ja saumasta saappaan
se kurkkivi, varpahan pää.
Tiepuolessa lepään, käyn latoihin yöksi,
otin kerjäilyn työksi:
»kost’ taivas», sen halvimmaks nään!
Ma krouveihin vien joka pennini saadun,
juon, kunnes ma kaadun
ja suulleni maata ma jään.
Ja on rohjuinen ääni,
ja hurjaksi pääni
viha, viina ja paatumus saa,
mut nöyränä itken ja yskin ja hingun,
kun kerjään ja vingun:
»Ois markka, sais haukattavaa!»
Käyn, kuljen, miss’ ihmiset ei mua tunne,
sama minne ja kunne,
– rovon antavat, – tuossa on tie!
Ma omaksi tiedän vain pussin ja sauvan
ja tiirikkarauan
sekä tilkan, mi pullossa lie.
Kun käyn ohi, missä he viettävät häitä,
ja porttien päitä
nään köynnösten kaunistavan,
ja neidot ne hilpeinä hohteessa ehtoon
käy vaahteralehtoon
kivipöytiä kattamahan,
uni miettehet tuo: Talo, vaimo jos oisi,
hyvät lämpimät voisi
hän keittää ja kehrätä kurjalle kai!
Vain vällyt ja sänky te raukalle tuokaa:
ei kerjäisi ruokaa,
jota mierolla mankua sai.
Vois toivoa tuota, mut siitäpä viisi,
jos veisikin hiisi,
elät, kuolet ja kuoppasi saat.
Tupa kutsuvi renkiä, kissaa ja piikaa,
se on rentulle liikaa,
ja rosvon on maantien maat.
Mua kiukuin he katsoo, kun kattavat pöytää,
päin koira se töytää,
miss’ seison ma portilla mietiskelyin.
Pois verkkaan ma käännyn, – oi, löytyisi suoja!
Nään unta, ett’ täyttyvi toivoni tuo, ja
taas linnassa rohdinta nyin.


Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.