Kulkuri
Kulkuri Kirjoittanut Gustaf Fröding |
- Nään unta, että sauvaani kouristain
- käyn matkoja mieron;
- nään maantien kieron,
- kylät, niityt ja kartanot matkallain, –
- olen yksin ja kulkuri vain.
- Nenän pahkat ne puuntaa, on kasvoissa köhnää,
- ja päässä on pöhnää,
- ja töykeä parta se törröttää;
- puku ryysyinä roikkuu, kun käydä mä kaappaan,
- ja saumasta saappaan
- se kurkkivi, varpahan pää.
- Tiepuolessa lepään, käyn latoihin yöksi,
- otin kerjäilyn työksi:
- »kost’ taivas», sen halvimmaks nään!
- Ma krouveihin vien joka pennini saadun,
- juon, kunnes ma kaadun
- ja suulleni maata ma jään.
- Ja on rohjuinen ääni,
- ja hurjaksi pääni
- viha, viina ja paatumus saa,
- mut nöyränä itken ja yskin ja hingun,
- kun kerjään ja vingun:
- »Ois markka, sais haukattavaa!»
- Käyn, kuljen, miss’ ihmiset ei mua tunne,
- sama minne ja kunne,
- – rovon antavat, – tuossa on tie!
- Ma omaksi tiedän vain pussin ja sauvan
- ja tiirikkarauan
- sekä tilkan, mi pullossa lie.
- Kun käyn ohi, missä he viettävät häitä,
- ja porttien päitä
- nään köynnösten kaunistavan,
- ja neidot ne hilpeinä hohteessa ehtoon
- käy vaahteralehtoon
- kivipöytiä kattamahan,
- uni miettehet tuo: Talo, vaimo jos oisi,
- hyvät lämpimät voisi
- hän keittää ja kehrätä kurjalle kai!
- Vain vällyt ja sänky te raukalle tuokaa:
- ei kerjäisi ruokaa,
- jota mierolla mankua sai.
- Vois toivoa tuota, mut siitäpä viisi,
- jos veisikin hiisi,
- elät, kuolet ja kuoppasi saat.
- Tupa kutsuvi renkiä, kissaa ja piikaa,
- se on rentulle liikaa,
- ja rosvon on maantien maat.
- Mua kiukuin he katsoo, kun kattavat pöytää,
- päin koira se töytää,
- miss’ seison ma portilla mietiskelyin.
- Pois verkkaan ma käännyn, – oi, löytyisi suoja!
- Nään unta, ett’ täyttyvi toivoni tuo, ja
- taas linnassa rohdinta nyin.
Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.