Kukko kuninkaissa kukkumassa
| Kukko kuninkaissa kukkumassa Kirjoittanut Eino Leino |
[s. 10]
Kukko kuninkaissa kukkumassa.
Suomalainen kansantarina, mukaillut Eino Leino.
— Tiedätkös mitä, sanoi kukko eräänä päivänä, kun kanamamma tyytyväisenä kuumassa porossa makasi. Minä aion lähteä kuninkaan hoviin.
— Mitä hulluja? Oletko aivan järkesi kadottanut!
Kana-mamma nousi kuin olisi haukan nähnyt ilmassa liitelevän. Samalla pyristi hän höyheniään, niin että tomu paksuna pilvenä hänen ympärillään pölisi.
— Niinpä niinkin, sanoi kukko. Täällä syrjäisessä maankolkassa ei osata antaa minun laulutaidolleni oikeata arvoa. Minun tulee päästä kuninkaihin kukkumaan.
Eivätkä mitkään varotukset auttaneet. Kana-mamma tosin kaakatti päivät pitkät lakkaamatta, mutta kukko seisoi yhdellä jalalla ja mietti asiata tietoviisaan tyyneydellä. Vihdoin hän lähti eräänä päivänä.
Hän oli tarkoin ajatellut, mitä kaikkea kaunista hän laulaisi, kun hän kuninkaan kuuluville tulisi. Mutta kuinka liekin hänen kielensä sammaltunut taikka liekö hovin loisto siinä määrin hänen selkeän järkensä sokaissut, että hän linnan pihalle päästyään kiekahtikin ylpeästi :
»Kukolla kultainen kypärä,
kuninkaalla ei hiippaakaan.
— Kuka kurja uskaltaa herjata minua minun omalla pihallani? ärähti kuningas. Menkää katsomaan!
Mentiin katsomaan, tultiin takaisin ja kerrottiin, että vieras, maankulkija kukko, siellä sillä tavalla lauleli.
— Vai niin, sanoi kuningas miettiväisesti. Saanemme sitten illalliseksi kukkopaistia.
Kuninkaan toivomuskin on laki. Pantiin kukko pataan ja vietiin kuninkaan pöytään. Ja kuningas söi koko kukon.
Mutta yöllä heräsi hän siitä, että joku lauloi aivan hänen korvansa juuressa:
»Kukolla kultainen kypärä,
kuninkaalla ei hiippaakaan.»
Silloinkos kuningas kauhistui. Hän haetti luokseen kaikki neuvonantajansa, tietäjät ja tähteinselittäjät, mutta nämä eivät voineet muuta asiaan sanoa kuin että kuningas arvattavasti oli syönyt ehkä liian runsaan illallisen ja nyt nukkunut levottomasti. Samalla kuin tätä asiata parhaillaan pohdittiin, pisti kukko päänsä kuninkaan kurkusta ja lauloi ihan ilmieläwänä kaikkien kuullen:
»Kukolla kultainen kypärä,
kuninkaalla ei hiippaakaan.»
Nyt suuttui kuningas.
— Asettukoon kaksi miestä miekka kädessä minun kummallekin puolelleni, sanoi hän. Jos kukko vielä pistää päänsä minun suustani, niin lyökää siltä kaula poikki!
[s. 10:2]Samassa pistikin kukko päänsä, mutta kun miekknmiehet yrittivät sitä lyömään, löivätkin he kuninkaalta nenänpään poikki. Siitäkös kuninkaalle hätä käteen. Haava tosin ei ollut vaarallinen, mutta kukko kiekui hänen kurkussaan entistä vimmatummin.
— Tule hyvällä pois, kukko kulta, virkahti kuningas viimein. Minä annan sinulle kultakengät, hopeapaulat, kun ijäksesi linnasta lähtenet, etkä koskaan enää palanne.
Mielelläänkin kukko semmoisilla ehdoilla lähti. Sai kultakengät, hopeapaulat, ja saatettiin vielä linnan portille sellaisilla kunnianosotuksilla kuin parastakin ylimystä. Niin kulki hän hyvillä mielin kotia kohti.
Tulipa tiellä mies vastaan oritta taluttaen. Tämä kysyi:
— Mistä tulet, kukkoväärti?
Kukko lauloi ylpeästi:»Kuninkaista kukkumasta,
herroista hyräjämästä».
— Mitä palkaksesi annettiin?
— Kah, kultakengät, hopeapaulat.
— Etköhän vaihtaisi oriiseen noita?
No, kukko antoi kalleutensa ja sai oriin. Hyvillä mielin kulki hän eteenpäin. »Kylläpä nyt», ajatteli hän, »kana-mamman silmät mahtavat pyöristyä, kun näkee minut oikein oriilla ajaa köröttävän». Samassa tulikin toinen mies vastaan, lehmää taluttaen.
— Mistä tulet, kukkoväärti?
Kukko jälleen ylpeästi oriin selästä kiekahti:»Kuninkaista kukkumasta,
herroista hyräjämästä».
Pysähdyttiin, keskusteltiin, kuinka olikaan, jo kukko oriinsa lehmään vaihtoi. »Siinähän vasta lahja onkin kana-mammalle», ajatteli hän.
Tuli sitten kolmas mies vastaan, joka lammasta talutti. No, kukko vaihtoi lehmänsä lampaaseen. Tuli neljäs mies, jolla oli kädessään elävä vesilinnunpoika. Kun ei kukolla ollut muutakaan säilytyspaikkaa, pisti hän sen suuhunsa.
Näin tuli hän vihdoin kotiin. Mutta kun kana-mamma tuli veräjällä vastaan ja kysyi, missä hän niin kauan oli viipynyt, ei hän
enää malttanutkaan mieltään, vaan lauloi:»Kuninkaissa kukkumassa,
herroissa hyräjämässä.»
Samassa lensi vesilinnunpoika hänen suustaan ja kukko oli jälleen yhtä köyhä kuin ennenkin. Mutta kana kysyi:
— Mitä palkaksi annettiin.
— Kah, kultakengät, hopeapaulat.
Kana pesi jalkansa ja sanoi:
— Tuopahan tänne, niin koetan jalkaani.
Jo täytyi kukon tunnustaa:
— Vaihdoin oriiseen ne.
Kana pesi tallin ja pilttuun ja sanoi:
— Tuopahan tänne oriisi. Missä se on?
— Minä vaihdoin lampaaseen sen?
— Ja lammas?
— Sen vaihdoin minä vesilinnunpoikaan.
— Ja vesilintu?
— Kah, äsken taivaalle suustani pyrähti.
Silloin suuttui kana, tarttui kukkoa tukkaan ja repi päälaen aivan verille. Siitä on kukolla punainen heltta vielä tänäkin päivänä.
Sen pituinen, sen levyinen, sen syvyinen.
Lähde: Kukko kuninkaissa kukkumassa. Lukutupa, 1903, nro 24–25, s. 10. Kansalliskirjasto.