Kukkasten kuningatar

Kukkasten kuningatar Kirjoittanut Isa Asp

Eräässä laaksossa, joka todella ansaitsi nimensä »kukkaislaakso», kukoisti lukematon määrä maailman ihanimpia ruusuja. Siellä loistelivat muutamat kauniissa monivärisissä puvuissaan, toiset seisoivat kainosti muiden seassa ja levittivät näkymättömänä hyvänhajuista tuoksuaan yli koko seudun. Mutta siellä oli myöskin eräs kukka, jonka vertaista ei ole nähty; se oli maailman ihanin ruusu. Sen lehdet ja kukat loistivat niin sanomattoman kauniina, ikäänkuin kuninkaallisessa herttaudessa ja komeudessa. Häntä kutsuttiinkin »kukkasten kuningattareksi»; ja hän olikin ylpeä näiden etujensa vuoksi. Hän seisoi niin mahtavana kukoistavassa valtakunnassaan ja sanoi muille laakson kukkasille: »Minä olen kaunis, verrattoman kaunis ja loistava, koko kasvivaltakunnan jumalatar, te ette ole vertaisiani; te kuolette ja lakastutte; mutta kukkasten kuningatar elää; hän elää iankaikkisesti.» Näin puhuessaan kohotti hän päätänsä vielä ylemmäksi, ikäänkuin vahvistaakseen sanojaan, ja silmäili ylenkatseella laaksoon.

Vanha koivu, joka seisoi likellä ja kuuli hänen sanansa, naurahti surullisesti. »Kukkaraukka!» sanoi hän itseksensä, »älä ylpeile; syksykin on kerran tuleva.» Koivu oli nähnyt monta kaunista kesää, monta kolkkoa talvea; hän tunsi kukkasten lyhyen elon; hän tunsi heidän katoavan kauneutensa.

Mutta uljaana, loistavana seisoi »kukkasten jalo kuningatar». Hän ei pelännyt syksyn hävitystä: hän ei luullut myrskyn eikä sateen uskaltavan lähetä häntä.

Syksy tuli. Kesä laululintuineen, tuoksuvine ruusuineen ja tuhansine riemuineen oli ohitse mennyt. Nyt kellastuivat laakson kukkaset; lehdet putoilivat varsistaan; »kukkasten kuningatarkin» näki lehtensä muuttavan väriään ja irtautuvan. Hän lohdutti itseään: »Tämä on vain pian ohitse menevä tauti, seuraus tästä ikävästä ilmanmuutoksesta. Kuinka olen ihana ja viehättävä kullankarvaisessa puvussani. Nyt vasta olen oikein kuninkaallisesti puettu. Hupaista on muutella pukuaan; tämä on syksypukuni; tuo vihreäinen minua jo kyllästytti. – Ah, lehteni putoilevat! Noh, ne olivatkin joutilaita; pian tulee uusia, kauniimpia sijaan.» Näin lohdutteli hän itseään, seisoen suorana ja ylpeänä ja naurahtaen, kun muutamat kukkaraukat päitänsä notkistelivat tuulen käsissä.

Tuuli kiihtyi, ilma kylmeni, ja yhä useammat kukkasista painuivat maahan. »Kukkasten kuningattarenkin» luottamus ja urhoollisuus alkoi kadota; hän tuli murheelliseksi; vielä koki hän sotia myrskyä vastaan, joka tahtoi repiä häntä irti juuristaan. Hän nojasi heikon vartalonsa maahan ja huusi: »Armahda minua! Minä olen kukkasten kuningatar!»

Mutta myrskyllä ei ollutkaan sääliväisyyttä, hän raivosi julmasti laakson heikkojen lapsukaisten seassa. Jo painoi »kukkasten kuningatar» itsensä maahan ja huokasi syvästi. Katkeralta mahtoi se tuntua kukka raukasta!

Talvi tuli; lunta tuli talven mukana. Lumi peitti kukkasten verrattoman kuningattaren; hän, joka luuli elävänsä iankaikkisesti, oli siis kuollut.

Usein vanha koivu kertoi tätä sivukulkeville, kirkas kyynel välkkyi aina silloin sen lehdissä.

Satuinpa minäkin kerran sen soman »kukkais-laakson» läpi kulkemaan. »Kukkasten kuningatarta» en enää nähnyt eivätkä muutkaan kukkaset olleet tavallisia kummempia; vaan vanha vakava koivu seisoi vielä paikallaan; häneltä kuulin tämän tarinan »kukkasten kuningattaresta», jonka nyt olen sinulle kertonut; vaan kauniimmalta kuuluisi se, jos sen sattuisit koivulta kuulemaan.

Lähde: Krohn, Helmi 1912: Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.