Kukan kauneus

Kukan kauneus. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Kukkanen pieni ja kaino

Maast’ ylös silmänsä luo:

Lempeä, kiitosta nöyrää

Täynn’ oli katsaus tuo.

Henkii puhtaus,

Onni ja armaus:

Kasvia kauneus kirkastaa.

Mistä on kaunehes, kukka?

Mist’ elononni on tuo,

Maahan mi sidotun kasvin

Auvosta loistaa suo?

Loistetta kullan –

Ruostetta mullan –

Et etsi. Ken sinut kaunistaa?

Kukkanen hymyili vieno –

Autuus hymy oli sen –

Lausahti:»Orja sa mannun,

Onnea nauttielen:

Maan koko pinta –

Sykkivä rinta –

Juureni voimalla juovuttaa.

Katsos mantoa nurmen,

Tai veden siintelevää

Lainetta – kaikki ne mullen

Ain’ antia syydältää;

Vehreä lehti,

Ja kirkas tähti

Kuvansa pintaani painaltaa.

Syntymämaan koko muodon:

Järvet ja metsiköt, maat,

Halmehet, hallavat kunnaat

Terässäin nähdä sa saat:

Ma kantajaani –

Oi armas maani! –

Tahdon riemulla ylistää.

Maasta jos katseeni nostan,

Taivahan kirkkaus luo

Päälleni loistehen lemmen:

Valkeuden ikivuo,

Aurinko yhä –

Rakkaus pyhä

Jumalan – päätäni kaunistaa.»

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.