Kuka kirjoitti kirjan Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta (1908)

Kirjoittanut Henrik Schück

Tunnettu keskiaikainen kirjoitus Um Styrilsi Kununga ok Höfþinga julkaistiin, kuten tiedetään, ensimmäisen kerran Johan Bureuksen toimesta vuonna 1634, vaikka se oli ollut valmiiksi painettuna jo useita vuosia aikaisemmin. Bureus tunsi vain yhden käsikirjoituksen, ja tämä näyttää pian sen jälkeen kadonneen, sillä jo Schefferuksen aikaan käsikirjoituksen aitoutta alettiin epäillä, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos käsikirjoitus olisi silloin vielä ollut tallella. Juuri tämä aitouskysymys askarrutti erityisesti vanhempia tutkijoita, ja vasta kun tämä ongelma oli lopullisesti ratkaistu kirjastonhoitaja Elmqvistin vuonna 1867 tekemän löydön ansiosta, joka paljasti keskiaikaisen käsikirjoituksen fragmentin, siirryttiin tutkimaan muita kysymyksiä: työn lähteitä ja ikää. Södervallin erinomaiset tutkimukset ovat ratkaisseet nämäkin kysymykset, ja on vain hänen tutkimustensa pohjalta, että olen uskaltanut esittää olettamuksen kirjoittajasta. Useita arvauksia on tehty aiemmin, mutta ne ovat joko olleet ohimeneviä tai vaikuttaneet heikosti perustelluilta. En myöskään uskalla väittää onnistuneeni todistamaan kirjoittajuutta ratkaisevasti, mutta uskon, että olen voinut määrittää sen suhteellisen suurella todennäköisyydellä.

Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta Robert Geetes painoksena vuodelta 1878. Kuvituskuva.

Kirjoittajakysymyksen kannalta on tietenkin äärimmäisen keskeistä, milloin teos on kirjoitettu. Kuten Södervall on osoittanut, kirjoituksen on täytynyt syntyä jossain vaiheessa vuosien 1280—1350 välillä. Ensimmäinen vuosi perustuu siihen, että työn pääasiallinen lähde on Ægidius Romanuksen "De regimine principum". Tämä teos kirjoitettiin Filip Kaunista varten, joka syntyi vuonna 1268 ja tuli täysi-ikäiseksi vuonna 1285. Siksi "De regimine principum" ei voi olla myöhempi kuin 1285, ja koska kirjan sisältöä ei ole tarkoitettu alle 12-vuotiaalle oppilaalle, se ei voi olla kirjoitettu ennen vuotta 1280. On myös selvää, että tätä teosta ei todennäköisesti ole heti muokattu ruotsiksi. Todennäköisesti siis "Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta" kirjoitettiin vähintään yksi tai kaksi vuosikymmentä vuoden 1280 jälkeen.

Kielellisistä seikoista ilmenee, että työ tuskin voi olla nuorempi kuin vuodelta 1350 ja todennäköisesti kielestä päätellen kirjoitus on syntynyt ennemmin vuosisadan puolivälin tienoilla kuin sen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Lisäksi Södervall huomauttaa kirjoituksessa olevasta ilmauksesta, joka viittaa aikaan vuoden 1318 jälkeen. Ægidius puhuu tyranneista, jotka "proprios fratres et nimia sibi consanguinitate conjunctos venenant et perimunt". Tämän lauseen ruotsalainen kirjoittaja kääntää niin, että tyranni ei säästä edes veljiä tai sukulaisia, vaan yrittää tuhota heidän elämänsä kaikin tavoin, "murhalla, turmeluksella, vangitsemisella ja häpeällisellä kuolemalla", ja tässä lisäyksessä Södervall näkee oikeutetusti viittauksen herttuoiden Erikin ja Valdemarin kuolemaan vuonna 1318. Toisessa kohdassa kirjoittaja puhuu, ilman että hänellä olisi tässä tukea lähteistään, vaalikuninkuuden haitasta, erityisesti kun lapsia valitaan kuninkaiksi, mikä on aiheuttanut paljon vahinkoa niissä maissa, joissa näin on tapahtunut. Myös tässä voidaan nähdä viittaus Ruotsin oloihin vuoden 1319 jälkeen.

Ajanjakso 1280—1350, jolle kirjoitus on sijoitettava, tulisi siten todennäköisesti supistaa ajanjaksoon 1320—1350.

Mutta mielestäni ajankohtaa voidaan tulla vieläkin lähemmäksi. Samoin kuin Ægidiuksen työ, on "Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta" kasvatusopas, joka on tarkoitettu nuorelle kuninkaalle. Se on lisäksi täytynyt kirjoittaa ennen kuin tämä on tullut täysi-ikäiseksi, mutta sen jälkeen, kun hän on täyttänyt kaksitoista vuotta. Mitä tulee Ruotsiin, meillä ei ole monta vaihtoehtoa, vain kolme: Birger Maununpoika, Maunu Eerikinpoika ja Eerik Maununpoika. Birger Maununpojasta tuli kuningas vuonna 1290 ja hän syntyi todennäköisesti vuonna 1280. Hänen täysi-ikäistymisensä aika ei ole tiedossa, mutta hänet kruunattiin vuonna 1298, ja jos opas on kirjoitettu hänelle, sen on täytynyt tapahtua 1290-luvulla. Mutta sekä kielellisistä että muista syistä on selvää, että se on useita vuosikymmeniä nuorempi. Maunu Eerikinpojan molemmat pojat Eerik ja Haakon syntyivät vuosina 1339 ja 1340, ja jos työ olisi tarkoitettu heille, sen on täytynyt syntyä noin vuosina 1352—1354, mikä kielellisistä syistä on todennäköisesti liian myöhäinen ajankohta. Todennäköisintä on siksi, että kuninkaallinen oppilas, jolle tämä kasvatusopas on kirjoitettu, on ollut Maunu Eerikinpoika, joka syntyi vuonna 1316 ja tuli täysi-ikäiseksi vuonna 1332. Ja siinä tapauksessa kirjoitus on laadittu ennen täysi-ikäisyysvuotta 1332, mutta vuoden 1328 jälkeen, jolloin kuningas täytti kaksitoista vuotta.^[1] Tämä ajoitus sopii myös parhaiten yhteen kielellisten tulosten kanssa, joihin Södervall on tullut.

Toinen tapa, jolla voimme päästä kiinni kirjoittajan tai muokkaajan henkilöllisyyteen, on tutkia niitä lähdekirjoituksia, joita hän on käyttänyt. En kuitenkaan ole pitänyt tällaista tutkimusta tarpeellisena, koska Södervallin päätelmiin on todennäköisesti vähän tai ei mitään lisättävää. Tyydyn siis pelkästään tiivistämään ne. Ruotsalaisen kirjoittajan pääasiallinen lähde oli, kuten tiedetään, usein mainittu Ægidiuksen kirjoitus, mutta lisäksi hän on käyttänyt Tuomas Akvinolaisen teoksia "De regimine principum" ja "Summa Theologiae", Engelbertin teosta "De regimine principum" (ainakin todennäköisesti), pseudo-Aristoteleen kirjoitusta "Secreta secretorum", Martinuksen teosta "De quattuor virtutibus cardinalibus", Pseudo-Augustinuksen teosta "De duodecim abusionum gradibus", Augustinuksen teosta "De sobrietate et castitate", useita kirjoja Raamatusta, Gratianuksen teosta "Decretum" sekä Codex Iustinianusta ja lisäksi joitakin muita töitä, joita ei ole vielä pystytty tunnistamaan. Lisäksi tyylistä ja ilmaisutavasta on selvää, että kirjoittaja on ollut hyvin perehtynyt Ruotsin lakeihin.

Tämä kirjallisuusluettelo kertoo meille täysin yksiselitteisesti yhden asian: että kirjoittaja oli aikansa Ruotsissa harvinaisen oppinut. On täysin poissuljettua, että maallikko olisi opiskellut tätä kirjallisuutta, eikä kukaan, joka tuntee tuon ajan sivistysolosuhteet, voisi puolustaa tällaista käsitystä. Kaikki ajatukset Matias Kettilmundinpojasta, Torkkeli Knuutinpojasta, Kaarle Ulvinpojasta ja Björn Näfistä on tämän vuoksi hylättävä. On tosin huomautettu, että kirjoittaja lähes sivuuttaa hengellisen säädyn, mikä vaikuttaa epätavalliselta papiston edustajalta, mutta täysin oikeutetusti Södervall huomauttaa, että sama pätee kirjan esikuvana olleeseen teokseen De regimine principum, joka kuitenkin kirjoitettiin munkki Ægidiuksen toimesta. Lisäksi juuri tuohon aikaan kirkon piirissä oli monia, jotka innokkaasti puolustivat kuningasvaltaa kirkon ylivaltapyrkimyksiä vastaan, joten voimakas kuningasmielinen tendenssi tuon ajan kirjoituksessa ei lainkaan osoita, että kirjoittaja olisi ollut maallikko.

Kirjoittajan oppineisuus kertoo meille vielä yhden asian: hänen on täytynyt jossain vaiheessa opiskella yliopistossa eli — kun kyseessä on 1300-luvun alun ruotsalainen — Pariisissa tai Orlèansissa, ja vain siellä hän on todennäköisesti voinut hankkia sen kirjallisuuden, jota hän on käyttänyt työssään. Sillä Pariisi oli tuon ajan suuri kirjamarkkina.

Mutta myös näiden opintojen luonne antaa meille lähdekirjoitusten kautta tiettyjä tietoja. Ne eivät nimittäin ole olleet pelkästään filosofisia ja teologisia, vaan myös oikeustieteellisiä; kirjoittaja tuntee sekä Gratianuksen Decretumin että roomalaisen siviilioikeuden, ja on siten todennäköistä, että hän kuului oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Itse kirjoituksesta ilmenee lisäksi, että kirjoittaja oli vahvan kuningasvallan lämmin ystävä ja että hänellä oli laaja käytännöllinen ja poliittinen kiinnostus. Hänen olettamisensa pelkäksi oppineeksi, joka oli täysin ulkopuolella aikansa politiikasta, ei ole mahdollista, sillä hänen näkökulmansa ovat jatkuvasti käytännöllisen valtiomiehen, ei spekuloivan skolastikon. Tätä näkemystä tukee myös se kiistaton perehtyneisyys, jonka hänen esityksensä osoittaa ruotsalaiseen lakityyliin.

Lopuksi on työn tarkoituksesta selvää, että kirjan on kirjoittanut mies, joka oli lähellä kuningasta ja jollain tavalla vastuussa hänen kasvatuksestaan. Sillä jokaisen, joka tuntee keskiajan kirjalliset olot, täytyy ehdottomasti hylätä moderni käsitys, että kirjoittaja olisi kirjoittanut tämän erityisesti nuorelle kuninkaalle tarkoitetun kasvatusoppaan vain yleisestä pedagogisesta tai kirjallisesta kiinnostuksesta. Kirjallisuus ei ollut keskiajalla niin kehittynyttä, vähiten Ruotsissa, jossa jokainen keskiaikainen kirja syntyi niin sanotusti "tilauksesta".

Piiri, jossa voimme tehdä arvauksiamme, ei siten ole suuri, ja itse asiassa kirjan kirjoittajan mainitut piirteet sopivat vain yhteen henkilöön: Maunu Eerikinpojan kansleriin, Linköpingin tuomiokapitulin dekaaniin, taiteiden maisteriin ja kirkko-oikeuden tohtoriin Philippus Ragvaldiin (Puke), joka valtakunnan neuvoston jäsenenä kuului holhoojahallitukseen ja oli epäilemättä kaikista holhoojista se, joka sekä sivistyksensä ansiosta oli parhaiten soveltuva huolehtimaan nuoren kuninkaan kasvatuksesta että kanslerin asemansa vuoksi siihen lähinnä pätevä.

Tutustukaamme nyt hieman hänen elämäkertaansa. Hänen sinetissään olevan vaakunan, ylösalaisin olevan siiven tai ns. Puken torven, perusteella tiedämme, että hän kuului Puken sukuun. Hän oli siten Ragvald Puken poika ja ritareiden Kettil ja Holmger Ragvaldssonin veli, jotka käyttivät samaa vaakunaa. Hän kuului siten yhteen maan ylimmistä suvuista ja oli myöhemmin tunnetuksi tulleen Erik Kettilinpoika Puken setä. Ensimmäisen kerran hänestä kuulemme vuonna 1312 (Ruotsin Diplomatarium 1851), jolloin hänet mainitaan Linköpingin kaniikkina. Koska yleensä vaadittiin, että henkilön tuli olla 20–24-vuotias tullakseen kaniikiksi, Philippus Ragvaldin on täytynyt syntyä viimeistään noin vuonna 1290. Asiakirja, jossa hänet mainitaan, on Linköpingin kaniikin Thorstenin testamentti, jossa hän lahjoitti Ranskassa sijaitsevat tilansa köyhien Pariisissa opiskelevien opiskelijoiden tueksi. Tämän testamentin toimeenpanijaksi nimitettiin mm. Philippus, Linköpingin kaniikki, ja asiakirjaan tehdyn merkinnän perusteella tiedämme, että Philippus on myöhemmin myynyt nämä tilat, joten hänen on täytynyt matkustaa Ranskaan. Todennäköisesti hän lähti heti sen jälkeen Pariisiin, sillä saman vuoden syksynä hän ei vaikuta olleen Ruotsissa. Toinen kirkkoherra, Hermannus Thyrnevallasta, sai nimittäin tuolloin Linköpingin piispalta tehtävän saapua Philippuksen prebendaan Skruckebyssä ja siellä vaatia kymmenyksiä, joita eräät seurakuntalaiset olivat kieltäytyneet maksamasta kirkkoherralle. Se, että joku toinen sai tämän tehtävän, näyttää tarkoittavan, että Philippus itse oli poissa, ja ehkä juuri tämä poissaolo sai seurakunnan kieltäytymään kunnioittamasta omaa kirkkoherraansa.

Poislukien ne asiakirjat, jotka koskevat tätä asiaa, Philippusta ei mainita pitkään aikaan, ja kun seuraavan kerran kohtaamme hänet vuonna 1317, hän on Pariisissa, missä hän ostaa Linköpingin kapitulin puolesta sen kollegion in vico Sancti Hylarii (Ruotsin Diplomatarium 2103). Oletettavasti hän oli oleskellut Pariisissa koko ajan vuodesta 1312 lähtien, ja siellä — mahdollisesti myös Orlèansissa — hän luultavasti pysyi aina vuoteen 1321 asti, sillä vasta tuona vuonna hän esiintyy jälleen ruotsalaisissa asiakirjoissa. Palatessaan häntä kuitenkin kutsutaan maisteriksi ja kirkko-oikeuden tohtoriksi, ja oikeustieteen kurssi oli erityisen pitkä; jotta voisi tulla oikeustieteen kandidaatiksi, vaadittiin 48 kuukauden ajan oikeustieteellisten luentojen kuuntelua, ja lisensiaatiksi pääsemiseksi tarvittiin lisäksi 40 kuukautta, eli yhteensä yli seitsemän vuotta. Kun tähän lisätään maisterin tutkinto taiteissa, päädytään aivan oikein noin kahdeksan tai yhdeksän vuoden opintokokonaisuuteen, eli siihen aikaan, jonka Philippus Ragvaldi mitä todennäköisimmin vietti ulkomailla (1312—1321). Se oppiarvo, jonka hän saavutti, oli kuitenkin korkein, minkä kukaan tuolloin elossa oleva ruotsalainen oli saavuttanut, sillä asiakirjojen mukaan hän oli aikansa ainoa ruotsalainen kirkko-oikeuden tohtori. Palattuaan kotiin hänet ylennettiin myös Linköpingin kapitulin dekaaniksi; tämä tapahtui aikavälillä 31. joulukuuta 1319, jolloin Kanutus mainitaan dekaanina (Ruotsin Diplomatarium 2217), ja 20. huhtikuuta 1321 (Ruotsin Diplomatarium 2296), jolloin Philippusta kutsutaan Linköpingin dekaaniksi^[2].

Oletettavasti kuningas Maunua esittävä patsas Trondheimista. Kuvituskuva.

Aika, jolloin hän palasi Ruotsiin, oli erittäin kriittinen, ja kuninkaan äidin, prinsessa Ingeborgin, ja holhoojahallituksen välinen ristiriita oli jo melko terävä. Luultavasti oli neuvosto, joka nimitti oppineen juristin kansleriksi, siis tehtävään, joka oli drotsin ohella tärkein holhoojahallituksessa, erityisen tärkeä siksi, että kansleri oli se, joka säilytti ja hallinnoi valtakunnan sinettiä. Ensimmäisen kerran hänet mainitaan kanslerina 20. huhtikuuta 1321. Tämä kirje osoittaa myös, että hän oli erittäin hyvässä asemassa herttuattaren kanssa, sillä tässä kirjeessä kuningas Magnus myöntää äitinsä, herttuatar Ingeborgin, kautta kanslerille ja tämän seuraajille Linköpingin dekaaneina kuninkaan osan Kuleborydistä Kvistlingtorpin seurakunnassa. Pian tämän jälkeen, 22. heinäkuuta, hänen veljensä Holmger sai toisen suuremman läänityksen (Ruotsin Diplomatarium 2307) kuninkaan ja kruunun tiloista Lusebodassa, Svenstorpissa, Langabjärgissä, Trehyrnossa, Haaldanstorpissa, Heemvidabygdissä, Frestenstorpissa, Andressatorpissa ja Bergsiössä Gillstringin kihlakunnassa Itä-Götanmaalla. Tämä lahjoitus osoittaa kiistatta, että suku oli hyvässä asemassa herttuattaren kanssa. Tästä huolimatta Philippus ei näytä eronneen muusta neuvostosta sen taistelussa herttuattaren mielivaltaista puuttumista valtakunnan hallintoon vastaan. Hän oli läsnä tärkeässä neuvoston kokouksessa Telgessä 4. kesäkuuta 1322 (Ruotsin Diplomatarium 2334) ja seurasi sitten virkaveljiään Skaraan (Ruotsin Diplomatarium 2337, 2339), missä he tekivät tunnetun liiton palvellakseen uskollisesti kuningas Maunua tämän alaikäisyyden aikana, tukeakseen toisiaan jättäen kaikki vanhat riidat syrjään, vastustaakseen herttuatar Ingeborgin vaikutusvaltaa hallitusasioihin kaikella asianmukaisella kunnioituksella, sulkeakseen ulkomaalaiset ulkopuolelle jne. On todennäköistä, että tämä tärkeä asiakirja on juuri kansleri Philippus Ragvaldin laatima.

Hän säilytti kanslerin paikkansa neuvostossa myös sen jälkeen, kun neuvosto oli täysin katkaissut välinsä herttuattaren kanssa, sillä häntä mainitaan kanslerina vuosina 1323 (Ruotsin Diplomatarium 2389), 1325 (Ruotsin Diplomatarium 2517), 1327 (Ruotsin Diplomatarium 2610) ja vielä 2. heinäkuuta 1330, jolloin ”Philippus, Ruotsin ja Norjan kuninkaan kansleri" mainitaan selvästi elävänä (Ruotsin Diplomatarium 2784). Hän kuoli kuitenkin todennäköisesti kaksi vuotta myöhemmin eli 1332. Perusteet tälle ovat seuraavat. Linköpingin piispa kertoo 9. helmikuuta 1336, että tuomiokirkon dekaanin virka, joka oli tullut avoimeksi dekaani Philippuksen kuoleman myötä, oli paavinistuimella annettu kaniikki Harald de Vernamolle (Ruotsin Diplomatarium 3194). Kuten tästä ja muista kirjeistä ilmenee, tuomiokapituli oli Philippuksen kuoleman jälkeen nimittänyt kaniikki Karoluksen dekaaniksi, mutta ulkomaalainen Martinus de Chalencomo oli hankkinut itselleen kirjeet virasta paavinistuimelta. Kaniikki Harald, joka silloin oli Avignonissa tai matkusti sinne juuri tätä tarkoitusta varten, onnistui kuitenkin hankkimaan itselleen uuden valtakirjan kiistellylle paikalle, jonka hän myöhemmin asetti piispan käyttöön, minkä jälkeen piispa antoi viran aiemmin mainitulle Karolukselle. Vuonna 1336 Philippus Ragvaldi oli siis kuollut, mutta koska Karolus mainitaan jo 9. tammikuuta 1333 dekaanina, Philippuksen täytyi olla kuollut 7. lokakuuta 1330 ja 9. tammikuuta 1333 välisenä aikana, sillä 7. lokakuuta 1330 Karolus kutsutaan vielä pelkästään kaniikiksi ja 9. tammikuuta 1333 hän kantaa dekaanin titteliä (Ruotsin Diplomatarium 2807, 2957). Karolus ei voinut pitää tätä virkaa pitkään, koska vasta 30. tammikuuta 1334 Avignonissa saatiin tieto Philippuksen kuolemasta ja nimitettiin Martinus de Chalencomo hänen seuraajakseen (Ruotsin Diplomatarium 3029). Onkin todennäköistä, että Linköpingin tuomiokapituli käytti tilaisuutta hyväkseen ja nimitti Karoluksen dekaaniksi heti Philippuksen kuoleman jälkeen, joka tuli prebendin metsästäjien tietoon Avignonissa vasta vuoden 1333 lopulla. On siis todennäköistä, että Philippuksen kuolinvuosi oli 1332, ja kuten tästä ilmenee, hän kuoli samana vuonna, kun Maunu Eerikinpoika astui hallitsijana valtaan täysi-ikäisenä kuninkaana.

Kanslerina toimimisensa alkuaikoina Philippus Ragvaldilla oli todennäköisesti vähän tekemistä nuoren kuninkaan kanssa, joka oli vain viisivuotias lapsi, kun Philippus nimitettiin kansleriksi. Näyttää myös siltä, että Maunu Eerikinpoika vietti koko tuon alkuajan äitinsä, prinsessa Ingeborgin, luona, aina siihen asti kun tämä vuonna 1327 meni naimisiin Knut Porsen kanssa. Herttuatar teki vain satunnaisia vierailuja Ruotsiin, jonka hallintoa hoitivat drotsi, kansleri ja muu neuvosto. Mutta vuonna 1327 nuori kuningas erosi kaikella todennäköisyydellä äidistään, joka nyt asetettiin täysin hallinnon ulkopuolelle Ruotsissa ja Norjassa. Kuningas oli silloin yksitoistavuotias, ja hänen varsinainen kasvatuksensa kuninkaan tehtävään saattoi siten alkaa. Ensimmäisen ajan hän vietti todennäköisesti enimmäkseen Norjassa. Ruotsissa hän vieraili hyvin todennäköisesti syksyllä 1327 (Ruotsin Diplomatarium 2623, 2624), mutta sen jälkeen hän näyttää oleskelleen Norjassa aina syksyyn 1329 asti, jolloin useat kirjeet viittaavat hänen henkilökohtaiseen läsnäoloonsa Ruotsissa (Ruotsin Diplomatarium 2734, 2735, 2736, 2737, 2738, 2739), enkä ole löytänyt mitään todisteita siitä, että hän olisi alaikäisyytensä jäljellä olleena aikana matkustanut takaisin Norjaan. Sen sijaan meillä on vuosilta 1330 ja 1331 useita ruotsalaisia asiakirjoja, jotka on selvästi annettu kuninkaan henkilökohtaisesti läsnäollessa (Ruotsin Diplomatarium 2773, 2798, 2809, 2836, 2845, 2867). Tästä on siis pääteltävä, että kuningas, ainakin pääasiallisesti, oleskeli Ruotsissa siitä lähtien, kun hän täytti kolmetoista vuotta, aina siihen asti, kun hän kuusitoistavuotiaana tuli täysi-ikäiseksi. Tämä ei ollut sopusoinnussa vanhan, vuonna 1319 tehdyn unionisopimuksen kanssa, jonka mukaan kuninkaan oli vietettävä yksi vuosi Norjassa ja yksi vuosi Ruotsissa. Mutta tätä sopimuksen kohtaa ei koskaan noudatettu, ja suurimman osan lapsuudestaan Maunu Eerikinpoika oli oleskellut Norjassa. Kolmen vuoden oleskelu Ruotsissa oli siten täysin paikallaan.

Se, joka tämän ajan kuluessa huolehti nuoren kuninkaan kasvatuksesta, ei voinut olla kukaan muu kuin hänen kanslerinsa, joka kuului holhoojahallitukseen ja oli yksi sen harvoista "oppineista" jäsenistä. Kun lisäksi kirja oli Magnus Erikssonille tarkoitettu kasvatusopas kirjoitettiin juuri tähän aikaan, todennäköisesti vuonna 1330 tai 1331, jolloin Philippus Ragvaldi oli mitä todennäköisimmin kuninkaan opettaja, ja kun tämän työn kirjoittajaksi voidaan osoittaa mies, joka oli sekä oppinut pappismies ja juristi, joka oli opiskellut Pariisissa, että käytännön poliitikko, joka oli kuningasvallan puolella, ei tämä kirjoittaja voinut olla kukaan muu kuin Philippus Ragvaldi.

Tätä näkemystä vastaan voidaan itse asiassa esittää vain yksi epäily. Kuten Söderwall on huomauttanut, kirjassa on tiettyä samankaltaisuutta vuonna 1335 annettuun Skenningen sääntöön (Ruotsin Diplomatarium 3175). Elleivät molemmat perustu vanhempaan asiakirjaan, seuraisi siitä, että Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta on kirjoitettu vuoden 1335 jälkeen, sillä on vähemmän todennäköistä, että tämän työn sanat olisivat vaikuttaneet Skenningen säännön ilmaisuihin.

Meidän tulee siis asettaa molemmat kohdat vierekkäin. Skenningen säännössä sanotaan:

Samthyktum ok thæt ok staddum, at Tawerne skulu skipæs aa allmannæ wæghum, Rættæræ i Storbyum ther eigh gitæ Tawerne wærit, wægfarænde mannum at sællia matt ok hæste foodher, huus laanæ them sum bedhæs mædh godh williæ, stuw, sömpnherbærghe, staallæ rym i wthusum, tho swa at fænæden eghændens eigh wt skinnes, gijlt nött sælis firi tolf öræ, gamalt faar firi fluræ örtugher, mark flæsk eller smör thre pænningæ Swenskæ, faang höö twa pænninge Swenskæ, ööll, brödh ok hæstæ foodher, æptir thy sum thet giallder av rættum Torghdagh i köpstadhi næstæ. Sælliæ eigh bönder eller huus laanæ sum fyr ær saght, böten thre mark, enæ Konunge, aðhre hærædi, thiridhiæ wæghfarænne mannum. Eigh aghu ok bönder samu mannum i samu fæærdh matt at sælliæ vten till ens malls ok eennæ naat foodher, eigh ok till nokræ nestningh eller bortförsl, vten bonder wile, eigh ok flerum samæn æn swa sum skipæt ær, ok fyr ær saght.^[3]

Artikkelin kirjoittaja Henrik Schück vuonna 1906. Kuvituskuva.

Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta -kirjassa tämä kohta kuuluu:

A þöm væghum skal han (konungen) skipa ok stæþia köpþorp, þær som ei æru köpstaþi væghfarandi mannum til hærbærghia, hvat þæ viþþorva nat ælla dagh, at þe þær fan köpa for sina pænninga sik ok sinum hæstum föþu ok hvat annat væghfarandi mæn viþþorvu. Þy at sva æru skipaþ al land, þe visa ok goþa forseu hava, ok þær af varþa þön land rik sva æru skipaþ, þær allmanna væghir byggias. Þy at þe maghu þa þær sikri sitia ok sælia sit goþs æpti vilia sinum. Ok i hvilku landi ei æru þön skipilsi, þær varþer folkít fatökt ok landit lægs öþi, ok ængin vil þær viþ allmænna væghi boa, þy at ængin havir friþ a kistum ælla goþs sinu. Ok þy ær þæt Kunungi ok landi goþ fræghþ ok digher æra ok almoghans þarf, þaþi þera, som skulu i landi byggia ok boa, ok sva væghfarandi manna, at þær se þylik skipilsi a almanna væghum, som nu æru saghþ.^[4]

Meidän tulee ensin kiinnittää huomiota sanamuotoon, sitten sisältöön.

Kun kaksi eri henkilöä kirjoittavat samasta asiasta - tässä tapauksessa majatalojen sopivuudesta - on selvää, että itse ilmaisut joissakin kohdissa täytyy olla samoja. Mutta nämä ilmaisut ovat tässä huomattavan harvoja ja sellaisia, jotka luonnostaan esiintyvät aiheen johdosta: allmänne wæghum, wæghfarændi mannum ja hæsta - jätän huomioimatta ilmaisut, jotka täytyy esiintyä lähes kaikkialla (ej, skall, sagdt jne.). Useimmissa tapauksissa luonteenomaiset ilmaisut ovat erilaisia: taverne (Skenningen säännössä) vastaan köpþorp (Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta), matt ok hæstæ foodher ensimmäisessä tapauksessa vastaan sik ok sinum hæstum föþu jälkimmäisessä. Nämä vähäiset yhtäläisyydet, verrattuna suuriin eroavaisuuksiin, näyttävät minusta selvästi osoittavan, että Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta ja Skenningen sääntö eivät ole missään sanallisessa yhteydessä toistensa kanssa.

Kiinnittäessämme huomion sisältöön, löytyy yhteys säädöksen ja kasvatusoppaan välillä. Oppaan kirjoittaja on — luultavasti Tuomas Akvinolaisen esimerkin takia — korostanut hyvien maanteiden tärkeyttä, ja siinä yhteydessä hän tuo esiin kauppakylien perustamisen sopivuuden yleisten maanteiden varrelle, sillä kaikissa maissa, joissa on hyvä ja viisas hallinto, on tällaisia. Lisäksi hän kehittelee ajatusta hyvien satamien tärkeydestä jne. Hän esittelee siis pienimuotoisen merkantilistisen ohjelman luonnoksen. Skenningen sääntö kirjoitettiin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Philippus Ragvaldin oppilaasta oli tullut täysi-ikäinen kuningas, ja minusta vaikuttaa yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta nähdä tämän säädöksen kohdassa ilmaisu niille hallintoperiaatteille, jotka Maunu Eerikinpoika oli saanut Philippus Ragvaldilta. Oppaasta ei siis ole lainattu mitään säädökseen — silloin sanalliset ilmaisut olisivat todennäköisesti paljon samankaltaisempia — mutta sen kirjoittajan ajatuksista kyllä. On hyvin epätodennäköistä, että hänen olisi tarvinnut lainata ajatusta mistään kuninkaallisesta asetuksesta. Hän oli mies, joka matkusti paljon ja jolla oli siksi kaikki syyt oppia arvostamaan majataloja matkustavaisille. Se, että hän myöhemmin puhui tällaisen laitoksen perustamisen puolesta Ruotsissa, on myös luonnollinen asia, samoin kuin se, että hänen oppilaansa myöhemmin toteutti tämän ajatuksen. Skenningen säännön ja oppaan välistä samankaltaisuutta ei siksi voida käyttää syynä ajoittaa jälkimmäistä aikaan vuoden 1335 jälkeen.

Uskallan siis väittää, että vahvat todennäköisyyssyyt puoltavat Philippus Ragvaldin kunniaa tämän merkittävän työn kirjoittajana. Ja todennäköisyyssyitä pidemmälle emme luultavasti koskaan pääse.

Lähde: Henrik Schück: Konungastyrelsens författare. Samlaren 1908, s. 45-55. Almqvist & Wiksells Boktryckeri-Aktiebolag, Upsala 1909.

Käännös: Mik@el

1. Työn suhteesta Skenningen sääntöön aion puhua edempänä.
2. [Decanus lincopensis]
3. [Sovimme ja päätimme myös, että majataloja tulee perustaa yleisille teille, etenkin suurkaupunkeihin, joissa ei ole vielä majataloja, myymään matkalaisille ruokaa ja hevosten rehua, tarjoamaan heille yösijaa hyvässä tahdossa, ruokaa, nukkumapaikkoja, tallitilaa ulkorakennuksissa, niin ettei eläinten omistajille koidu haittaa. Lehmän hinta on kaksitoista äyriä, vanhan lampaan neljä äyriä, markka sianlihaa tai voita kolme äyriä Ruotsin rahassa, heinäkimpale kaksi äyriä Ruotsin rahassa, olutta, leipää ja hevosten rehua kuten oikeana markkinapäivänä on lähimmässä markkinakaupungissa määrätty. Jos talonpojat eivät myy tai tarjoa yösijaa kuten edellä on mainittu, sakko on kolme markkaa kuninkaalle, sekä muille viranomaisille ja kolmanneksi matkustaville. Talonpojat eivät saa myydä matkaa tekeville miehille ruokaa ilman suostumusta ja sallittua määrättyä rehua, eikä myöskään muuta tavaraa tai muonaa, ilman että talonpojat haluavat, eikä myöskään useammille kuin mitä on määrätty, kuten on aiemmin sanottu.]
4. [Niillä teillä kuninkaan tulee perustaa ja vakiinnuttaa kauppapaikkoja, siellä missä ei ole kaupunkeja, matkustavaisille miehille yösijaksi, mitä he tarvitsevat yöllä tai päivällä, jotta he voivat siellä ostaa rahoillaan itselleen ja hevosilleen ruokaa ja muuta, mitä matkustavaiset miehet tarvitsevat. Sillä niin ovat maat järjestetty, että heillä on hyvät ja turvalliset satamat, ja siitä tulee maa rikkaaksi niin kuin on järjestetty, että yleiset tiet rakennetaan. Siten he voivat siellä turvallisesti asettua ja myydä tavaroitaan tahtonsa mukaan. Ja niissä maissa, joissa ei ole näitä järjestelyjä, siellä ihmiset köyhtyvät ja maa jää autioksi, eikä kukaan halua siellä asua yleisten teiden varrella, koska kenelläkään ei ole rauhaa omaisuudestaan tai tavaroistaan. Ja siksi se on hyväksi kuninkaalle ja maalle hyvä maine ja suuri kunnia sekä kansan tarpeiksi, että ne, jotka asuvat ja elävät maassa, ja myös matkustavaisille, että siellä on tällaiset järjestelyt yleisillä teillä, kuten nyt on sanottu.]