Kuinka kuninkaantyttärestä tuli torpparin akka

Kuinka kuninkaantyttärestä tuli torpparin akka

Kirjoittanut Tyko Hagman
Kuvitus: Rafael Rindell


Kuinka kuninkaantyttärestä tuli torpparin akka.

Kirjoittanut Tyko Hagman.

Oli kerran kaukaisessa maassa kuningas, jolla oli kaunis tytär, jolla oli pieni rakkikoira, jolla oli joku vika kurkussa, ett’ei pystynyt haukkumaan. Ja tämä seikka kovasti huoletti tytärtä, jonka nimi oli Naimatta. Ties mikä lienee tullut koiran kurkkuun, mutta haukkumaan se vain ei pystynyt, vaikka muuten oli oivallisimpia rakkikoiria. Ja rakkikoira, josta ei ole haukkumaan, mikä rakkikoira se on! No, Naimatta oli kovin pahoillaan koiransa viasta, itkikin monta kertaa tätä tosiaan surkeaa seikkaa ja jo rupesi viimein käymään oikein alakuloiseksi, oikein synkkämieliseksi, koira kun ei haukkumaan kyennyt. Kuninkaalle ja kuningatarelle Naimatta vaivojansa valitti, ja nämä taas olivat hyvin huolissaan tytärensä tuskista.

Kuningas kyllä kutsutti hoviin kaikellaisia eläinlääkäreitä, jotka panivat parastansa saadaksensa Hakkia haukkumaan; mutta turhaan. Hakkiä vain ei haluttanut haukkuminen. Hakki oli nimittäin koiran nimi.

Lopulta tuumasi kuningas jo, että ehkä olisi paras tappaa koko koira, niin kai Naimatan mielivammat vähitellen väistyisivät. Mutta silloin Naimatta kävi oikein kipeäksi eikä sanonut ensinkään saattavansa elää ilman koiraansa. Hän siitä näet niin kovasti piti.

Nyt taas tuumattiin, että Naimatan pitäisi mennä naimisiin, niin ehkä uusi elämä saisi hänen tuskansa taukoamaan. Mutta Naimatta selitti pysyvänsä naimatta kunnes koira paranisi. Väittipä vielä, ettei huolisi kenestäkään muusta kuin semmoisesta miehestä, joka pystyisi hänen Hakkinsa parantamaan.

Tästäkös nyt tuimat tuskat koko kuninkaalliseen kartanoon! Eikä ollut muu neuvona viimein kuin kuuluttaa ylt’ympäri koko valtakunnan, että ken Naimatan koiran saisi haukkumaan, se saisi samalla koko prinsessan puolisoksensa. Ja kun Naimatta oli erittäin kaunis ja komea ja päälle päätteeksi rikkirikas, kuten kuninkaantytär ainakin, niin puutettakos olisi ollut kosijoista!

Tuli niitä joka haaralta, että vilisi vain, tuli kreivejä ja ruhtinoita, tuli parooneja ja pohatoita jakoko joukko huonompiakin herroja, jotka Naimattaa kosivat kokemalla parantaa hänen pientä koiraansa. Mutta mitäs niistä! Ei ollut yhtäkään semmoista eläinlääkäriä heissä. Ja Hakki jäi, kun jäikin haukkumatta, ja Naimatta naimatta.

No, kuulutettiin nyt kerran kuninkaan kuulutusta myöskin syrjäisen, erämaassa olevan Kippelin kappelin kirkossa. Ja kovin kippeliläiset ihmettelivät tätä kummaa kuulutusta. Nauroivatkin vielä varsin makeasti moista oikullista ja omituista kuninkaantytärtä, joka haukkumatonta rakkikoiraa surra huoli. Ja käydä kipeäksi vielä semmoisesta surusta ja päättää pysyä naimatonna! »Moista pahankurista prinsessaa minä en puolisokseni tahtoisikaan», pakisivat siinä monet pojat jumalanpalveluksen päätyttyä kirkkomäellä piiput suussa seistessään.

Mutta ken sitä tietää mikä ylhäisen prinsessan päähän voi pistää! Kippeliläiset eivät semmoisia asioita ymmärtäneet. Mutta olipa siinä heidän joukossaan myöskin eräs Mäkitalon Matti, joka tuumasi vähäsen toisin ja ajatteli, että ehkäpä tuosta sentään olisi jotakin hyötyä, jos lähtisi puheenalaisen prinsessan luo kokemaan jotakin konstia, josta poteva pentu parka paranisi.

Mäkitalon Matti, jolla oli pieni torppa ja joka oli parhaassa naimisiässään, päätti siis ponnistaa kuuluisaksi tulleen kuninkaantyttären tykö. Ja niin lähtikin matkaan. Ja tietä kysellen retkellänsä, josta en erittäin huoli kertoa, pääsikin hän viimein jo perille, väsyneenä ja monet vaivat nähtyänsä.

Piippu suussa astui Matti kuninkaan linnan pihalle ja ilmoitti siellä eräälle prameapukuiselle palvelijalle asiansa. Tämä paikalla ilmoittamaan prinsessalle, joka jo oli hyvin heikkona huoliensa synnyttämästä sisällisestä taudista.

Pian Mattia käskettiinkin käymään sisään, sillä hän sanoi olevansa eläinlääkäri Kippelin kappelista, minkä muuten varsin valehteli. Hän ei ollut eläinlääkäri enemmän kuin sinä ja minäkään.

Mutta Matti vietiin kun vietiinkin suorastaan Naimatta prinsessan makuuhuoneeseen, jossa tämä itse makasi sängyssä ja haukkumaton Hakki rakki rahilla. Siellä oli hyvin kaunista, siellä prinsessan huoneessa, ja kaikki osoitti ääretöntä rikkautta.

Kuningas ja kuningatarkin, komeina kovin ja kaikellaisissa koristuksissa, kuten arvata voitte, olivat saapuvilla. Ja oli siinä suuri joukko muitakin ylhäisiä hovilaisia ja paljon noita kykenemättömiä kosijoitakin, joilla kaikilla oli perin pitkät nenät, kummallista kyllä. Hyvin hienoja he olivat kaikki, eikä kukaan heistä polttanut piippuakaan, mikä Mattia kummastutti. Mutta semmoinen paha tapa ei käyne hovissa laatuun. Matti vain veti vanhoja Venäjänlehtiään, huolimatta mistään.

Mutta nyt kehoitettiin Mattia käymään tehtäväänsä käsiksi. Matti kyseli, kuin lääkäri ainakin, koiran ikää ja terveydentilaa muuten, koetteli sitten sen vasemmasta etukäpälästä valtasuonta ja pudisteli päätänsä, mutta ei vielä virkkanut mitään. Sitten avasi hän, pitäen yhä piippuaan hampaitten välissä, molemmilla käsillään koiran suun ja katseli sitä kurkkuun. Melkein tämmöisiä konsteja oli näet Matti kerran nähnyt erään todellisen eläinlääkärin käyttävän, kun Kippelin kappelin pappilan kellolehmässä oli pattitauti.

Sitten Matti hetkeksi heitti koiran ja käveli muutamat erät edestakaisin lattialla, polttaen piippuansa ja ikäänkuin jotakin päässänsä punniten. Naimatta seurasi silmillään sängystänsä kaikkia hänen liikkeitänsä ja tekojansa ja temppujansa suurella uteliaisuudella ja mielenliikutuksella. Oikein tyttö paran posket hohtivat levottomuudesta. Ja muutkin Mattia katselivat kyselevin silmin.

Mutta nytpä tämä omatekoinen tohtori yht’äkkiä taas kävi katalan koiran kimppuun, avasi Hakin suun, veti sitten aika savu-siemauksen piipustaan ja pisti, kun pistikin, tämän koiralle suuhun. Sysäsipä melkein puolen koko piipunvartta Hakin kitaan, kutkutti sitä sitten kaulasta aikalailla, niin että koira hätääntyneenä veti vahvasti henkeä sisään. Ja jo rupesi, kuten arvata voi, ylen kovasti yskimään ja aivastamaan penttu parka, savu tuprusi sen sieraimista ja jo kurkustakin, ja jo melkein läkähtyä oli.

Naimatta käänteleikse ja väänteleikse sängyssä aivan kalpeana kauhistuksesta ja huusi että hänen Hakkiansa tapetaan. Ja muutkin rupesivat hätäilemään. Mutta Matti ei ollut millänsäkään, kutkutti koiraa vain vielä kovemmin kaulan alta ja naureskeli. Hakki sai suun täydeltä savua kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, kiemuroitsi siinä, rapisteli ja nakkeli jalkojaan ja huiskutti häntäänsä ja oli kuin surman suussa. Ja nyt kun Matti viho viimeinkin veti piippunsa pois pentu paran kidasta, aivasteli ja yski tämä vielä kerran kovasti, kiljaisi sitten hyvin kimakalla äänellä ja rupesi jo siitä, kun rupesikin, hirveästi haukkumaan. Ja haukkui, haukkui niin, että tuskin rakkikoira ennen on niin hirveästi haukkunut.

Naimatta säpsähti sängyssään, heitti ihmettelevän silmäyksen ympärilleen, katseli kummastuksella ja erinomaisella kunnioituksella Mäkitalon Mattia, punastui sitten pelkästä riemusta ja kutsui koiraa luoksensa. Tämä hyppäsikin alas rahilta ja suorastaan Naimatan sänkyyn, jossa jatkoi haukuntaansa ja huiski hyvin hulivilisesti hännällään.

Kaikki olivat aivan ällistyksissään tästä odottamattomasta tapauksesta, ja jo siinä nyt ruvettiin Mattia onnittelemaan ja kiittelemään. Kateissansa olivat kuitenkin kaikki entiset kosijat ja kykenemättömät koiranparantajat, purivat huuliansa häpeissään ja rupesivat toinen toisensa perästä pötkimään pois, ja heidän nenänsä näkyivät venyneen vieläkin pitemmiksi.

Mutta Matti oli nyt ansainnut itselleen luvatun palkinnon, nimittäin Naimatta prinsessan puolisoksi. Tämä kävikin kohta koiransa parattua ihan terveeksi ja pyrki nousemaan vuoteeltaan.

Mattia käskettiin nyt ensin syömään. Hän vietiin hovin komeaan ruokasaliin, jossa kaikki oli ihmeen loistavaa. Pöytä-astiatkin olivat puhdasta kultaa ja veitset ja kahvelit ja lusikat jotakin vielä kalliimpaa tavaraa. Matti pantiin pöytään ja hänen eteensä kannettiin jos jonkinlaisia herkkuja, — hovin ja herrojen herkkuja, joita ei Matti ymmärtänytkään. Siinä oli Liipanonin lipeäkalaa ja Punaisen meren piirakoita ja Juteean jauhopuuroa ja Siinain siirappia, jos olisi syönyt vaikka kuinka. Mutta Matti ei näitä tämmöisiä taivaallisen herkullisia ruokia ymmärtänyt eikä muutenkaan hänelle maistunut syöminen näin häikäisevän prameassa pöydässä, jonka tähden hän pyysi päästä kyökkiin aterioimaan ja syödäkseen vain joitakin tavallisia talonpojanruokia.

No, Matti vietiin kyökkiin, ja siellä hän sai mitä mieli ja söi sitten niin että haljeta oli.

Kuningas kutsui hänet sitten puheillensa kirjoituskamariinsa, johon myöskin kuningatar tuli ja hetken perästä niinikään Naimatta prinsessa, Hakki haukkuen kintereillä. Ja Naimatta näytti niin onnelliselta, niin ihastuneelta ja iloiselta, ja niin kaunis ja ihana ja suloinen hän oli, että häntä katsellessa oikein sydäntä kuoletti. Ja hän ojensi heti molemmat kätensä Mäkitalon Matille, selittäen tahtovansa vaikka paikalla ruveta hänen puolisokseen, johon ei kuninkaalla eikä kuningattarellakaan ollut mitään muistuttamista, koska kuulutuksessa niin kerran oli luvattu. Mattia pyydettiin siis jäämään kotivävyksi tähän hoviin, jossa hän saisi elää onnellisena prinssinä kuolemaansa saakka.

Mutta uskoisitteko sen? Matti ei ensinkään ihastunut tästä tarjoumuksesta. Häntä ei liene hovi-elämä suuresti miellyttänyt ja ehkä ikävöikin jo takaisin Kippeliin, koska hän, kynsien korvantaustaan, vastasi: »Mitäpä minä juur mokomalla prinsessalla teen, kyllä minulle kelpaa tavallinen torpantyttökin, jos naimisiin tahdon mennä, ja sitä paitsi luulen viihtyväni paljoa paremmin Kippelissä kuin täällä. Antakaa mulle prinsessanne asemesta joku pari sataa markkaa, että saan ostaa itselleni hevosen, niin lähden tieheni.»

Tätäkös nyt kuningas ja kuningatar ja sitten koko kuninkaallinen hovi kovasti ihmettelemään! Ja miksi ei siihen Matin vähäpätöiseen pyyntöön olisi suostuttu, pari sataa markkaa kun kuninkaalle oli melkein samaa kuin pari penniä meikäläisille; mutta se, joka ei tähän tyytynyt, se oli juuri Naimatta. Ties mikä lienee taas hänen prinsessalliseen päähänsä pistänyt, mutta hän tahtoi väkisinkin päästä Matin aviosiipaksi. Hän luultavasti oli Mattiin oikein rakastunut. Itkemään rupesi, kun Matti jo alkoi tehdä lähtöä, ja Hakki haukkui että korvat oli hovilaisilta haljeta.

Nyt Mattia pyydettiin oikein kiven kovaan jäämään hoviin Naimatalle puolisoksi. Mutta Matti oli itsepänttäinen kuin pölkky eikä sanonut koko prinsessasta piittaavan, jollei tämä ehkä tahtoisi tulla hänen kanssansa Kippeliin elämään. Tähän kuningas ei ensimmältä sanonut ensinkään suostuvansa, mutta kun Naimatta, joka ei tahtonut rikkoa alkuperäistä lupaustansa eikä myöskään jäädä naimatta, nyt rupesi vanhemmiltaan vaikeroiden rukoilemaan saadaksensa seurata Mattia vaikka maailman loppuun, niin heltyivät viimein mamman ja papan sydämet, ja Naimatalle annettiin lupa mennä Mattinsa kera.

Pidettiin siellä sitten vain pikaiset ja hätäiset häät kaikessa yksinkertaisuudessa, sillä Matti ei suvainnut mitään turhaa loistoa, hän kun ei semmoiseen ollut tottunut; ja niin lähtivät Naimatta ja Matti, ajaen kahdella kuninkaan lahjoittamalla hevosella ja kuomireessä Kippeliin päin. Hakki oli heillä muassa. Naimatta ei enää ollut missään hovipuvussa, olipahan vain vaatetettu kuin tavallinen, paremmanpuoleinen pappilanmamsseli. Kippelissä tervehdittiin heitä sydämellisesti. Pappikin piti tulijaispidoissa Matin torpassa pöydän päästä puheen, ja lukkari veisasi toisesta päästä virren. Mutta kun Matilta kysyttiin, miksi ei jäänyt hoviin kotivävyksi, vastasi hän vain, ettei hovielämä häntä tyydyttänyt. »Minä olen torppari Kippelin kappelista», sanoi hän, »ja tahdon täällä pysyä. Ja jos Naimatta — se on minun muijani nimi — ei tahdo tyytyä olemaan täällä, niin saapi hän mielellään lähteä takaisin ja olla hovissansa naimatta. Hän on, näettekös, jotenkin oikullinen luonteeltaan ja hyvin itsepänttäinen, jonka näette siitäkin, että hän väkisinkin tahtoi mulle miehelään. Mutta minä olen yhtä itsepänttäinen ja tahdon elää ja kuolla kippeliläisenä. Ja nyt tämä hänen rakkinsa osaa haukkua, mutta sen minä sanon, että samana päivänä kun Naimatta lähtee täältä lakkaa myös Hakki haukkumasta.»

Matti oli myöskin jo rakastunut Naimattaan eikä olisi millään tahtonut eukostansa erota.

Kippelin kappeliin jäikin nyt Naimatta elämään Matin torppaan, Hakki haukkui iloisesti kaiken ikänsä, ja Matti ja Naimatta olivat onnelliset kuolemaansa saakka.

Sen pituinen se.

Lähde: Joululahja 1915, s. 14–18