Kuinka Iikka Ilkanen pääsi herraksi

Kuinka Iikka Ilkanen pääsi herraksi Leikkisatu Kirjoittanut Tyko Hagman

[s. 4]

Kuinka Iikka Ilkanen pääsi herraksi.

Leikkisatu kirj. Tyko Hagman.

Oli kerran poika poloinen. Orpo oli. Köyhä oli. Isä- ja äitivainajalta ei ollut jäänyt muuta perinnöksi kuin lakki ja takki ja housut ja vanhat virsut ja hyvä pää. Enkä tiedä olisiko pääkään niin erinomaisen hyvä ollut, jos sitä olisi tarvittu ramatiikkaan ja matematiikkaan ja semmoisiin; mutta olipa siinä päässä kuitenkin yhtä ja toista, jota ei ole kaikkein kaunanokkain päässä. Koska kaikki kävi hänen niin hyvin tässä maailmassa. Iikka Ilkanen oli sen pojan nimi.

No lähti nyt Iikka, vanhempainsa kuoltua, maalta kaupunkiin. Hän tuumasi päässänsä että ehkä pääsisi herraksi, koska ei maalla saanut mitään soveliasta paikkaa, ei renkipaikkaa eikä mitään. Hän olikin vasta neljännellätoista ikävuodella.

Tultuaan kaupunkiin, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynytkään, hämmästytti häntä ensimmältä hieman monikarvainen elämä kaduilla ja suuret rakennukset; mutta pianhan siihen perehtyy, kun vain ei ole liian ujo. Eikä Iikka ollutkaan ujo. Meni suorastaan sisään kaikkein komeimpaan ja mahtavimpaan talorakennukseen — jonkun kupparinyörin tai semmoisen —, tuli kyökkiin ja kysyi isäntää. »Kuka sine on?» kysyi häneltä vastaan eräs kimakka-ääninen mamsseli.

»Minä olen Iikka Ilkanen», vastasi Iikka.

»No mite sine isente takto?» kysyi taas mamsseli, viskaten vihaisesti niskojaan.

»Minä tahtoisin jotain paikkaa», vastasi Iikka, »mutta ei mitään renkipaikkaa, sillä siihen en minä vielä ainakaan kelpaa, vaan jotakin herranpaikkaa, semmoista, jossa ei olisi mitään tekemistä».

»Sine on hullu! Mäne pois!» tiuskutti mamsseli.

»Hullu lienet itse, koska noin kiljut», sanoi levollisesti Iikka.

»Mite sine sano?!» vingahti vihainen mamsseli taas, sieppasi luudan loukosta ja rupesi sillä pölyttelemään poika pahaa selkään.

Mutta hyväksi onneksi sattui nyt isäntä itse tulemaan kyökkiin ja teki heti selkäsaunasta lopun. Mamsseli sai toruja ja Iikalta kysyttiin mitä pahaa oli tehnyt.

»En ole tehnyt mitään pahaa», vastasi Iikka, »tulin vain tänne tiedustelemaan jotakin herranpaikkaa itselleni, kun en vielä kelpaa rengiksi; mutta tuo äkäpussi minuhun heti suuttui».

»No, no, ha, ha!» nauroi isäntä, joka oli vanha sotaherra komeassa kultanappisessa takissa eli univormussa ja joka osasi puhua Iikan kieltäkin paremmin kuin tuo kiivas mamsseli, — »no, no, ha, ha! vai pyrit sinä herraksi, lysti poika, lysti poika! Antakaa hänelle ruokaa ja pukekaa hänet poika-vainajani vanhoihin vaatteisin. Ja tuossa saat kokonaisen markan, poika parka!»

Ojentaen Iikalle rahan, läksi hyväluontoinen sotaherra kyökistä pois.

Mutta Iikalle toimitettiin heti hyvät vaatteet, hyvät kengät ja puhdas paita. Eräs miespuolinen palvelija tuli ja autti Iikkaa riisumaan vanhat vaatteet pois ja pukeutumaan uusiin. Ja nyt näytti niin sievältä, siistiltä, makealta ja miellyttävältä herraspojalta, että tuon vihaisen mamsselinkin suu meni hyvästä mielestä muiluun. Sitten pantiin Iikka syömään. Mamsseli toimitti hänen eteensä pöydälle kaikellaista alatuoppia ja inkiväärää ja muita herkkuja, ja Iikka söi oikein vahvasti.

»No, katsos nyt, äkäpussi», lausui hän mamsselille, »näin sitä herroiksi eletään!»

»Fyi sine! söö nyt ja pide suu kiinni», lausui mamsseli puoleksi pahoillaan, puoleksi hymyillen.

»Ei käy pitää suuta kiinni syödessä», muistutti Iikka aivan oikein.

Tuli sinne kyökkiin nyt myöskin sotaherran rouva ja muuta herrasväkeä katsomaan Iikkaa, joka jo heillekin selitti tahtovansa ruveta herraksi, koska muka ei rengiksi kelvannut tässä maailmassa. Herrasväkeä nauratti, ja sotaherran rouva kysyi, miksi herraksi Iikka pyrki ja mihinkä työhön kykenisi. Iikka vastasi:

»Kyllä se minulle on yhdentekevää, mikä herra minusta tulee; pankaahan pormestariksi taikka joksikin muuksi mestariksi — työhön en vain kelpaa, mutta eihän herrojen eikä mestarien tarvitsekaan tehdä työtä. Niin olen kuullut».

Kysyttiin sitten osaisiko hän lukea ja kirjoittaa.

»Kyllä minä lukea osaan», arveli Iikka, »olen lukenut aapiskirjan ja pienen katekismuksen, mutta kirjoituksen laita on niin ja näin. Nimeni osaan piirtää».

Taas naurettiin.

Mutta itku pitkästä ilosta. Sattuipa vielä samana päivänä niin, että tuo vanha hyväluontoinen sotaherra — hänen nimensä oli Karashoo — sai halvauksen ja kuoli, ja tästäkös suru taloon! Ymmärrättehän sen. Rouva oli aivan pyörällään surusta ja kaipauksesta. Ja niin sitten koko maakuntakin, sillä vainaja oli ollut koko sen maakunnan ylimmäinen päällikkö eli vieraalla kielellä: komesraati, ja kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet, koska oli siivo ja hyväluontoinen mies. Iikkakin häntä hartaasti suri, kuten sanomattakin arvata voitten.

Samalla levisi kaupunkiin toinenkin surusanoma. Kuningas oli, näetten, julistanut sodan turkkilaisia vastaan, ja kaikkein senkin maakunnan sotamiesten ja sotaherrain, ylhäisempien ja alhaisempien, täytyi sotaan. Ja lähti sinne muitakin miehiä ja herroja suuret parvet vapaaehtoisina. Täten jäi koko maakunta ja erittäinkin kaupunki melkein paljaaksi miehistä ja herroista. Hallituskin joutui miltei yksistään naisten käsiin. Ja erittäinkin olivat kaupungin valtuusmiehet paljaita naisia.

Tänä vallankumouksen aikana eleli Iikka Ilkanen yhä sotaherra-vainajan talossa. Hän pääsi ensiksi juoksupojaksi, sitten paremmaksi palvelijaksi eli pikentiksi ja viimein, kuten leskirouva sanoi, »hovimestariksi» siihen. Semmoinen lienee melkein sama kuin [4:2]isäntärenki maalla, sillä eroituksella, ett’ei hovimestarilla — kuten ainakin Tikka, arveli — ole juuri mitään tekemistä. Iikka oli siis herrastumistaan herrastunut. Niinpä piti hänen vain paraasta päästä osata hyvin sievästi ja miellyttävästi kumartaa, ja siihen kyllä vähitellen harjaantuu, kun on hyvä pää. Niinikään piti Iikan komentaa ja kurissa pitää talon muita pikenttejä ja palvelijoita, piikoja ja muita passarimamsseleja, joita tuo yllämainittu äkäpussikin oli yksi.

No, oli näin kulunut neljä viisi vuotta, kun yht’äkkiä sodasta, jota yhä vielä kesti, tuli kuninkaalta kova käsky, että tähän puheenalaiseen kaupunkiin piti asetettaman uusi maaherra eli komesraati vanhan sijaan. Entisen kuoltua ei, näet, mitään komesraatia ollutkaan. Ja juuri kaupungin valtuusmiesten piti uusi ehdoittaa, ja tämän tuli välttämättömästi olla »koulunkäynyt sotaherra», kuten kuninkaan sanat kuuluivat. Nytkös kaupunkilaisille hätä kynsiin! Mistä saataisiin sotaherra, kun kaikki olivat sodassa? No, ei muuta kuin kaupungin valtuusnaiset asiasta keskustelemaan. Ja panenpa tähän heidän koukouksessa pitämästänsä pöytäkirjasta eli torakollasta kappaleen, hieman korjaamalla heidän kieltänsä. Niinpä lausui Karashoo-vainajan leski:

»Minä ehdoitan virkaan Iikka Ilkasta».

Ryökynä Parasoll lausui: »Mutta hän ei ole mikään sotaherra, eikä kuningas häneen tyydy. Meidän saattaa käydä hullusti, jos semmoisia sipulivirkamiehiä panemme komesraadiksi».

Rouva Turnyyr muistutti: »Sitä paitsi Iikka Ilkanen ei ole käynyt mitään koulua».

Ryökynä Sinjong lausui, kohoitellen olkapäitään: »Hän tuskin osaa kirjoittaa nimeänsäkään».

Rouva Karashoo vastasi tähän: »Hän osaa aivan selvästi kirjoittaa nimensä Iikka Ilkanen, ja minun mielestäni maaherranvirkaan ei muuta tarvitakaan».

Rouva Samowaar lausui: »Mutta onhan täällä kaupungissa muitakin miehiä kuin Iikka Ilkanen».

Rouva Karashoo vastasi: »Niin, mutta ei muita herroja; joku renkinulikka vain ja pari kolme polisia ja nokikolari».

Rouva Kaffemyssä lausui: »Niin, kyllähän Iikka Ilkanen olisi kaikin puolin sopiva virkaan, mutta se vain on esteenä, ett’ei hän ole käynyt koulua sekä että hän ei ole sotaherra».

Mutta nyt lausui pitemmässä puheessa leskirouva Karashoo: »Mitä siihen tulee, ett’ei hän ole käynyt koulua, niin se asia on autettavissa. Tässä kaupungissa tosin ei nyt, sodan raivotessa, ole olemassa muuta koulua kuin ryökynä Volang’in johdattama tanssikoulu; mutta koska ei kuninkaan käskyssä määrätä mitä koulua maaherran eli komesraadin pitää käydä, niin ehdoitan minä että Iikka Ilkanen pannaan pariksi viikoksi mainittuun tanssikouluun, jota juuri hän paraiten tarvitseekin. Ja koska komesraadin ei ennenkään ole tarvinnut kirjoittaa muuta kuin nimensä vain päätöskirjain ja asetusten alle, niin on Iikka Ilkanen juuri omiansa siihen virkaan, sillä hän ei osaakaan muuta kirjoittaa. Kansselinaiset saavat päättää sekä toimittaa itse asiakirjat. Ymmärrättekös yskää, hyvät ystävät? Mitä taas siihen tulee, ett’ei Iikka Ilkanen ole sotaherra, niin on sekin puute pian autettu. Minä annan hänelle miesvainajani kauniin, kiiltonappisen univormun sekä miekan, niin on hän yhtä hyvä sotaherra kuin kukaan muu. Saattepa nähdä vain».

Ja tähän leskirouvan ehdotukseen valtuusnaiset pian yksimielisesti suostuivatkin; taputtelivatpa vielä käsiäänkin.

Päätös pantiinkin heti toimeen. Iikka laitettiin tanssikouluun ja, hyväpäinen kun oli, oppi hän kahdessa viikossa kaikki temput ja komervenkit siinä niin perin pohjin, että lopputanssissa hypytteli kaupungin nuoria naisia ja mamsseleja paremmin kuin hovikeikari. Samassa tilaisuudessa oli hän myöskin jo Karashoo-vainajan univormussa, sapeli vyöllä; eikä »koulunkäyneestä sotaherrasta» (kuten kuninkaan määräys oli) enää puuttunut tuon enempää! — Ilmoitettiin siis kuninkaalle, että »koulunkäynyt sotaherra» Iikka Ilkanen on sovelias komesraadin virkaan; — eikä aikaakaan, niin istui Iikka kansselissa, piirtäen pitkin aamupäivää nimeänsä kaikellaisten asiakirjain ja päätöskirjain alle, joita kansselinaiset hänelle valmiiksi toimittivat. Itse asioista ja päätöksistä hän ei piitannut tämän taivaallista.

Niin oli Iikka Ilkanen siis todellakin päässyt suureksi herraksi, eikä muuta työtä ollut kuin tuo nimenkirjoittaminen vain.

Mutta siitäkin hän sodan loputtua pääsi. Kuningas arveli kai, että Iikka jo oli tehnyt kylliksi työtä, sillä toinen lähetettiin hänen sijaansa, ja Iikalle annettiin koko komesraadin-palkka ponsuuriksi eli eläkkeeksi. — Eikä nyt Iikalla enää ollut muuta tekemistä kuin pari kertaa vuodessa käydä perimässä palkkaansa. Pasteeraili, pasteeeraili vain pitkin kaupungin katuja komeassa unuvormussaan — sillä senkin hän sai pitää — polttaen papuryssiä ja armollisesti nyykäyttäen päätään tervehtivälle kansalle. Ja hänen tervehtiessään poliseja, vastasivat nämä aina syvästi liikutettuina: »Jumala varjelkoon herra komesraatia!»

Tapasi Iikka toisinaan tuon entisen kiukkumamsselinkin Karashoo-vainajan talosta, tervehti ystävällisesti ja armollisesti vain ja sanoi:

»Ku moro, ku moro, kiukka-Maija, hu stoo dill?»

»Takkarimuukas», vastasi syvästi niiaten tämä, »hu moo härr komesraati sölv?»

•Mykke praa, mykke praa», sanoi Iikka, »jo kelpaa elää herroiksi! Ajöös!»

»Ajöös! Ajöös!»

Sen pituinen se.

Lähde: Tyko Hagman: Kuinka Iikka Ilkanen pääsi herraksi. Joulutervehdys, 1888, s. 4. Kansalliskirjasto.