Kuinka Giovanni Genovesesta tuli ruotsalainen

Kuinka Giovanni Genovesesta tuli ruotsalainen Kirjoittanut Arvid Genetz

Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle:

Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet,

Tuul’ yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki;

Muiden laivojen eell’ on muhkea »Genova» uusi,

Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä;

Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni,

Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka.

Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle,

Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa,

Kolmann’ iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon,

Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku.

Siinäpä synkistyi yht’äkkiä taivahan ranta,

Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna

Afrikan äärilt’ ilmautui iso kaapparilaiva.

»Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,»

Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies.

Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein,

Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva,

»Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni.

Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi,

Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot,

Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa.

Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin,

Kaksipa Mauria on koht’ yhtä Itaalialaista,

Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta;

Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet

Kaikk’ oli kaatunehet tai kahleiss’ syöstynä ruumaan,

Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa,

Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus.

Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo,

Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika,

Lähtien uiskelemaan. Tuul’ laivat vei mukanansa.

Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan,

Eessään vellova ves’, takanaan vain taakea taivas,

Siks kuni taas näkyviin nous’ uhkea haaks’ etelästä,

Jonk’ oli maston pääss’ sinikeltava liehuva lippu.

Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni,

Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka,

Viittaelee sekä huutavi noin:»Apu tuokate mulle!»

Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon,

Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot,

Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät,

Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti,

Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.

Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni,

Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka:

Hengestään elämäns’ avun antanehelle hän antoi.

Ruotsia palveli hän elin-aikans’ iltahan asti,

Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti

Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti,

Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.