Kuin autio talo

Kuin autio talo. Kirjoittanut Emil Lindahl

Minun sieluni oli kuin autio talo,

jonka nurkissa hiiviskelee kolkko yksinäisyys

iljettäviä lukinseittejänsä kutoen.

Minun sieluni oli kuin autio talo,

jonka sokeat ikkunat tuijottavat yöhön

ilmeettöminä –- kaihisen silmän tavoin,

jota naapurit pelkäävät ja varovat lähestymästä,

sillä he uskovat siellä aaveiden asustavan.

Minun sieluni oli kuin autio talo, –

sitä kaikki kammoksivat, kaikki, paitsi et Sinä,

minun lohduttajani, minun elämäni valkeus.

Kauneuden aarrelipasta povessansa kantavan

satakielen lailla

lehahdit Sinä akkunani alle

ja lauloit sanattoman laulun elämän ihanuudesta.

Kuin avaruuden otsalta maahan vuotava auringonkulta

valui helmeilevä laulu minun sieluuni

puhdistaen sen, täyttäen sen kammottavan tyhjyyden

hyvien ajatuksien ihmeellisellä elämällä, –

sytyttäen sinne rakkauden lämmittävän tulen.

Kukaan ei tiedä, mistä Sinä tulit

ja miten Sinä tulit.

Mutta minä tiedän,

että Sinun henkesi hallitsee sieluani, –

että siellä on viihtyisää ja turvallista.

Nyt sitä ei kukaan kierrä, nyt sitä ei kukaan pelkää,

sillä siellä vilkuttaa tuttavallisesti

Sinun sytyttämäsi valo yössä kulkijalle.

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.