Kuin autio talo.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Minun sieluni oli kuin autio talo,
jonka nurkissa hiiviskelee kolkko yksinäisyys
iljettäviä lukinseittejänsä kutoen.
Minun sieluni oli kuin autio talo,
jonka sokeat ikkunat tuijottavat yöhön
ilmeettöminä –- kaihisen silmän tavoin,
jota naapurit pelkäävät ja varovat lähestymästä,
sillä he uskovat siellä aaveiden asustavan.
Minun sieluni oli kuin autio talo, –
sitä kaikki kammoksivat, kaikki, paitsi et Sinä,
minun lohduttajani, minun elämäni valkeus.
Kauneuden aarrelipasta povessansa kantavan
satakielen lailla
lehahdit Sinä akkunani alle
ja lauloit sanattoman laulun elämän ihanuudesta.
Kuin avaruuden otsalta maahan vuotava auringonkulta
valui helmeilevä laulu minun sieluuni
puhdistaen sen, täyttäen sen kammottavan tyhjyyden
hyvien ajatuksien ihmeellisellä elämällä, –
sytyttäen sinne rakkauden lämmittävän tulen.
Kukaan ei tiedä, mistä Sinä tulit
ja miten Sinä tulit.
Mutta minä tiedän,
että Sinun henkesi hallitsee sieluani, –
että siellä on viihtyisää ja turvallista.
Nyt sitä ei kukaan kierrä, nyt sitä ei kukaan pelkää,
sillä siellä vilkuttaa tuttavallisesti
Sinun sytyttämäsi valo yössä kulkijalle.


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.