Kreikalle 1819.
(Don Juanin 3:nnesta laulusta.)
Kirjoittanut George Gordon Byron


Te Kreikan maat ja Kreikan veet,
miss’ Sapphon laulu hehkuun nousi,
miss’ sukes uljaat ihanteet,
ja Foibos kiiti, Delos sousi,
te maat, miss’ aurinko on vaan
ja kesätaivas ennallaan!
Ei Teon huilun helkkinää,
ei Kion sotaharpun kieltä
nyt raiu kotirannat nää;
vain vierasten ne viehtää mieltä,
ja kohti länttä kajahtaa
pois kauas »Onnen saarten» taa.
Maraton, vesiin kuvastuin,
on vielä alla vuoren harmaan;
oi, hetken siellä uneksuin
taas vapaaks muka Kreikan armaan:
Kun Persialaisten haudan näin,
en luullut orjaks itseäin.
Siell’ istui luona Salamiin
maanvaltias, miss’ aaltoo raumat;
hän laivat luki tuhansiin,
vei kansoin taistoon sotalaumat:
ne kaikki tarkastukseen tuo, –
kun joutui yö, miss’ oli nuo?
Miss’ ovat nuo? Ja minne, oi,
jäit, maani? Rannat, vetten pinnat
nyt voittolauluja ei soi, –
ei syki enää sankarrinnat!
Ja itse lyyra, pyhä, sun,
se vaipunut on käteen mun.
On jotain toki seutuvin,
miss’ asuu orjat pontta vailla,
jo hävyntunto jonkunkin, mun
polttaa posket lieskan lailla,
näet laulajall’ on puna vaan
ja kyynel kohtalolle maan!
Vain häpeäänkö jäämme niin
ja itkuun? – Isät vuoti verta.
Maa, nosta eloon, aseisiin
nuo Spartan urhot vielä kerta!
Kolmestasa’asta kolme suo:
Thermopylain he uuden luo!
On vainaat vait? – Ei herää ken! –
Oi, ei, – soi ääni kumpuin yöstä,
kuin kosken pauhu kaukainen:
»Elävät, nouskaa orjantyöstä!
Vain yks jos nousee, tulemme!»
Mut elävät, – on vaiti he.
Ei, turhaan! – Malja tuotakoon:
Sä läiky, Samosviini vainen!
Rypäle verta vuotakoon,
ja käynöön taistot turkkilainen.
Hän tietää antaa iskujaan,
me maljoin ottelemme vaan.
Pyrrhiche-tanssin tahti soi, –
mut Pyrrhon falangi ei loista!
Kaks muinaisleikkiä, mut oi,
jäi unhoon miehekkäämpi noista!
On kirjaimistos entinen, –
vai orjille toi Kadmos sen?
Ei, samolaista pikariin!
Se rypäle se sulon antoi
Anakreonin säveliin:
Tyrannin iestä hänkin kantoi,
– Polykrateen, – mut käskijän
ties edes Helleeniksi hän!
Kas, Kersoneson vallanmies
ol’ uljain vapauden pylväs.
– Tyranni? – niin: Miltiades!
Taas mies jos syntyis yhtä ylväs,
mi despoottina lujempaan
kiristäis yhdyssiteet maan!
Ei, samolaista pikariin!
Jäi Pargan vuorihin ja Suulin
viel’ uljas heimo kätköksiin;
ne muinais-doorilaisiks kuulin:
Sielt’ esiin taimi nouskohon,
mi Herakleidein kantaa on!
Äl’ luota Frankkein apuhun,
on valtain tarjouksissa pettuus.
Ei, oma olkoon miekkas sun!
Pian kilpes Latiinien kettuus
ja Turkin hurjuus riistäis pois,
vaikk’ kuinka leveä se ois.
Ei, samolaista pikariin! –
Mut kun nään impein ilonvietteet
ja katson silmiin säihkyviin,
mua verta itkettää vois mietteet,
ett’ imettää vain orjaa saa
nuo rinnat, jotka puhkeaa.
Veet Sunionin ärjähtää: –
Sen marmorpaaterolla tuolla
tahtoisin purkaa tunteet nää
ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla.
En suostua voi orjuuteen, –
ei, mereen malja viinineen!


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.