Kovassa kivessä leipä

Kovassa kivessä leipä Kirjoittanut Tatu Väätäinen

Kilke, kalke kuuluu aina,

koskaan ei se lakkaa.

Miehet suurta kalliota

palasiksi hakkaa.

Hiljaa taittuu ajan tiima,

yllä häilyy ruoskan siima.

– Kovassa kivessä leipä.

Kilkuttaissa, kalkuttaissa

lohkee kalliosta murut.

Hakkaajalle jäävät vainen

hikihelmet, sydänsurut.

Kivet kauas hiljaa siirtyy,

monenmuotoisiksi piirtyy.

– Leipä siirtäjän kovassa.

Kilkuttajat, kalkuttajat

nostaa kaupungit ja linnat.

Mutta kiven kera murtuu

kilkuttajain nuoret rinnat,

katseet hiiltyy, varret köyrtyy,

nuorten uhma maahan nöyrtyy.

– Kovassa kivessä leipä.

Kilkuttajat, kalkuttajat:

miks on leipämme kovassa?

– Kuulkaa, tuolla toiset telmää,

teidän linnassa omassa,

minkä nostitte tomusta,

kalkutitte kalliosta.

– Siks on leipämme kovassa.

Kilkuttajat, kalkuttajat,

onhan luokka kallionne.

Luokaa siitä linna luja,

niin voi kiertää ajan tiima!

Vinkumatta sorron siima.

– Eik olis leipämme kovassa.

1924

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.