Kovan onnen lapsia: Kolmas näytös

Toinen näytös

Kolmas näytös. Kovan onnen lapsia Kirjoittanut Minna Canth

Kovan onnen lapsia

(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju tuudittaa hiljaa lasta.)

SILJA (laulaa).

»Pois makia maailma jää.

Mun sielun päänänsä

Täält’ pyrkii ylös vielä.

Kanss’ mielen etsii siellä

Ain’ ijäist’ menoo taivaass’

Juur’ Herran pyhäin seurass’!»

»Taivaass’ on kunnia

Mull’ valmis korkia,

Sin’ kirjaan elävitten

On nimen pantu, tiedän,

Siell’ iloss’ parhaass’ pauhaan

Ja Herrall’ kiitost’ laulan.»

VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.

SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin Villekin). Rakas lapseni!

VILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti... Taivaassa on hyvä olla.

SILJA. Tiedän sen.

VILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti, äiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään.

SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.

VILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni?

SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?

VILLE. Pitele kiinni, äiti.

SILJA. Joko tuskat alkavat taas?

VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).

SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan kostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä ole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan...

MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.

SILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä.

MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin ikävä.

SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.

MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä rohtoja.

SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun tehneet.

MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin. Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.

SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.

VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.

SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas Ville poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin...

MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin...

SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon.

MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä meillä sitten enää ole yhtään iloa...

SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein kumminkin helpoitti. – Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti hän nyt makaa.

MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.

SILJA. Kun hymyileekin unissaan.

MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee, hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska. – Äiti, kuulkaa, ei Villen koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran, mistä äiti? Sanokaa!

SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.

MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti, näinikään.

SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua. – Ohho, nytpä hän jo aukaiseekin silmänsä taas.

VILLE. Äiti!

SILJA. Mikä on, lapseni?

VILLE. Ei koske enää mihinkään.

SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala ehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että vahvistuisit.

MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?

SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun hän on säästänyt Ville pojalle.

MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin vieraisilla... Siinä on, ota, Ville!

SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene, lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?

VILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista...

SILJA. Missä, armaani?

VILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä... Ja urut ... soivat...

MAIJU (vavisten). Äiti!

SILJA. Hiljaa, hiljaa.

MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?

SILJA. Kuolee.

VILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja raskaasti. Kuolee.)

SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin rinnalle.)

MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).

SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja hiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista ijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen tähtensä ei surra tarvitse...

MAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä itken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan ... vaikka eläisi kuinka kauvan...

SILJA. Elä itke, elä itke!

MAIJU. Miks’ pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ... jossa paleltaa ja pelottaa...

SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse taivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi, niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.

MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?

SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa...

MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?

SILJA. Ihan heti.

MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?

SILJA. Antaa.

MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te, äiti?

SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät – Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi, en minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan, että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan. Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.

MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?

SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.

MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua pelottaa.

SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?

MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.

SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.

MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?

SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?

MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?

SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.

MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).

SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei kipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ... rakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa sinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos Jumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan päähän karttaamaan villoja, laulaa.)

»Pois makia maailma jää!

Mun sielun päänänsä

Täält’ pyrkii ylös vielä,

Kanss’ mielen etsii siellä

Ain’ ijäist’ menoo taivaass’

Juur’ Herran pyhäin seurass’.»

(Antti ja Mikko tulevat.)

ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.

MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.

ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin! Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.

MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia, punalaitasia. – Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin tahtoo.

ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa melkein, että nyt sitä on maailman herra.

MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on toisessa vaa’asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää ikinä ajatella voi.

ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta harmaalaitanen ja koettele.

SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?

ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai –?

SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.

ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta, tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta kenellekään sada.

SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja omantuntosi edessä?

ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa koko joukolle.

SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?

ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.

MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan huoletta.

SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies, ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.

ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.

MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja Siljaa varten ne hankkikin.

SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme nälkään ennemmin.

ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?

SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.

MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin. Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.

SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja rahoja.

ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät. Sama se.

SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat – varastettuja?

ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole niitä varastanut.

MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman mukaan.

SILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt –

ANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna.

SILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia vallesmannille.

ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista! Silloin ei kunnian kukko laula.

SILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi.

ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä et suutasi aukaise.

SILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)

SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun kääntyvän pahalle tielle.

ANTTI. Nyt vaikene ajoissa.

SILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella.

ANTTI. Kuule, minä lyön.

MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!

ANTTI. Kuritan häntä ensin.

SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää peitteen Villen kasvoilta pois.)

ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!

SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä anna hänen tomulleenkaan rauhaa.

ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!

SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon asettuu sekä ilot että tuskat.

MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.

SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.

ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas... Erinomaisen kaunis poika, siksi kuin rupesi sairastelemaan.

MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen järkeään.

ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi meillä ollut varoja häntä kouluttaa.

SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää ruumiin jälleen.)

ANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu?

SILJA. Joku on ikkunan takana.

MIKKO. Kuka perhana –? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?

ANTTI. Odotas – se taitaa olla Matlena.

MIKKO. Niin onkin. – Hyi, kuinka säikähdin. – Mitähän siellä kurkistelee... Kuunnellaanpas ... hän puhuu jotain (menee ikkunaan). Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan.

ANTTI. Mitä hän kysyy?

MIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa.

MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te? Eikö uunilla liioin?

SILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä.

MATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra.

MIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa?

(Matlena ja Topra tulevat sisään.)

MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan saapuisi vielä.

TOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin?

MIKKO. Ketkä?

TOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet.

MIKKO. Ei, minun tietääkseni. – Ettäkö ajaisivat meitä takaa? – Ole hiidessä –!

TOPRA-HEIKKI. Ehk’eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme.

ANTTI. Kuinka niin?

MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän, näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa, tulkaa!

ANTTI. Minua ei nyt maita.

MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra. Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen aikaa kuin nukut. Eikös niin?

TOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei kumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa.

MATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko minua, sinä sairastut muuten.

TOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois. Tekee pahaa sitä katsellakin.

MATLENA. Rupeatkos maata sitten?

TOPRA-HEIKKI. Ei nukuta.

MIKKO. Anna sinä Topran olla. Mitä hiivattia –

MATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä nukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei ihminen kestä, tulee viimein höperöksi.

MIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen sitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa lakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi mielesi?

TOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä ole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä hyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme kiinni joka kynsi.

MIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano sinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat.

ANTTI. Miettikäähän nyt te. En minä kykene tällä haavaa.

MIKKO. Uunille.

TOPRA-HEIKKI. Josta ensimmäinen kerjäläinen ne kaappasee.

MIKKO. Porstuan-nurkkaan sitten? Taikka navettaan.

TOPRA-HEIKKI. Porstuan ne syynäävät ja navetan, jos kerran tulevat.

MIKKO. No, neuvo sinä. En minä enää tiedä.

TOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen – ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten alle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon huostaansa.

SILJA. Ei tänne!

TOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun. Tulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä.

ANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. – Ville on eronnut meistä.

TOPRA-HEIKKI. Eronnut –?

ANTTI. Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.

MATLENA. Kaikki surut yhtaikaa!

TOPRA-HEIKKI. Kylmä ruumisko vuoteella, tuossa?

MATLENA. Niin, Villen ruumis.

TOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä.

ANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.)

SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa kenellekään.

MATLENA. Autuas hän on, jos ken.

TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois! – Mitä siinä on katsottavaa. – Ja mitä varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle. Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.

SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin ehtinyt kylmetä.

TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen. Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan. Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei jälkeä jää – Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse. Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle. Oletteko hankkineet edes viinaa meille?

MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.

TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että juomme kerran oikein ihmisiksi.

MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan viereen).

ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä nyt. – Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.

TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä! Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi tärisevät.

MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta mitään. Olenkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu, siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa, että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!

ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka huolisin niin, että sydän halkiaisi.

TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon, voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt – Eih! Mihin sotkeentuvat aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin pullossa riittää.

MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin. Sinua ne vaan vaivaavat, Topra. – Kunnari kun tulisi pitämään meille iloa. Äkin ne hälvenisivät.

TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi? Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman minua?

MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia? Nostat riitaa aivan suotta.

TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten, minä kysyn?

MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan. Onkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!

ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.

TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota, niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset, ymmärrättekös nyt?

MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.

TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt? Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi, aikamiehistä. Oikein naurattaa. – Ja maistetaanpas sen päälle.

MIKKO. Vieläkö sieltä tulee?

TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään, niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta. –

SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.»

TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

ANTTI. Mikä sinua vaivaa, Topra?

TOPRA-HEIKKI. Se oli Jaaran ääni.

MIKKO. En kuullut minä.

MATLENA. Korvasi pettivät, suotta säikyt.

TOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni. Kolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni.

MATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa noin, mielesi siitä alkaa harhaella.

MIKKO. Mutta jos hän hyvinkin on tuolla ulkona? Minä menen katsomaan –

MATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista, että unohtuu pois.

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti! – Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun kuolleet pääsevät meitä kiusaamaan?

SILJA. Kriste armahda!

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä meistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö kuolleetkin nousevat yhteen liittoon?

ANTTI. Viina on mennyt hänen päähänsä.

MATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan sairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se vaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä. Tunnethan sinä meidät?

TOPRA-HEIKKI. Tunnen. Mutta ettekös te kuulleet mitään?

MATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin korvistasi.

MIKKO. Otit niin monta ryyppyä syömättömään ruumiisen, siitä se tuli.

MATLENA. Ja valvomisesta. Kun ei ole nukkunut moneen yöhön.

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta ja veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Taas se kuuluu, taas!

ÄÄNI. »Veri verestä, henki hengestä!»

TOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää, tappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot ja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves tänne!

MATLENA. Voi, taivaan vallat! Topra!

TOPRA-HEIKKI. Odotas! Se säikähtikö nyt ja läksi pakoon?

MATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan. Tule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään enää. Se pakeni pois.

TOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät puhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään luonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka mielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää. Toisessa maailmassa ne ovat. – Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä tänne.

MIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse. Rupesi tekemään jo pahaa minullekin.

ANTTI. Ehkä on parasta että seuraat Matlenan neuvoa ja menet levolle

MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on pehmoisempi. Tule nyt Topra!

TOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.)

MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,

TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei kuulu mitään. – Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon heikkoutta.

ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka olkoon kuinka väkevä.

TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut. Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu pitkin ruumista... Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.

MATLENA. Niin, sehän sen teki.

ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua. – Ollaan kaikki hiljaa, että hän saa unta (muuttaa Siljan luokse).

MIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen.

TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita jäljellä. Paljonkin muita.

MATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on aikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät.

TOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni! – Kultanuppuni! – Pidätkö sinä minusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen – pahantekijä.

MATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta nyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa.

TOPRA-HEIKKI. En, en. – Minä tottelen sinua ja nukun.

SILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.

ANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin kokemus näyttää.

SILJA. Sitä et tiedä. Muista vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta.

ANTTI. Se nyt oli se yksi tapaus. Sopineeko sama vertaus kaikille.

SILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan esimakua.

MIKKO (Matlenalle puoliääneen). Matlena, kuulehan?

MATLENA. Mitä sitten? Puhu hiljaa.

MIKKO. Kuinka oli Topra saanut päähänsä, että ... että Jaara on kuollut?

MATLENA. Elä kysele.

MIKKO. Mielenhourettako kaikki?

MATLENA. Ole vaiti, ettei hän herää... Kylläpähän sitten kuulet –

MIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja aavistuksia...

MATLENA. Hiljaa –! Siellä tulee joku.

MAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja! Kahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne... Kas, johan ne ovat kaikki täällä...

MIKKO. Kiiltonappisia herroja? Vie sinun perhana!

ANTTI. Pakoon! Kiiruusti!

MATLENA. Voi, Jumala!... Ennätämmekö?

TOPRA-HEIKKI. Mikä on?

MATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian ylös.

MIKKO. Kruununmiehet meitä ajavat takaa. Helkkuna, nyt ne ovat jo pihassa.

ANTTI. Porstuan ovi kiinni! Säppiin!

TOPRA-HEIKKI. Ei! Antaa heidän tulla.

MATLENA. Mitä aiot? Topra –?

TOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun huostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni, siltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät ovelle.)

MAIJU. Isä, tekevätkö ne meille pahaa, nuo?

ANTTI. Elä pelkää. Mene äidin luokse.

VALLESMANNI. Hyvää iltaa!

TOPRA-HEIKKI. Jumal’antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet oikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on matkassa?... Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat vähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen levähtää yhtä kaikki... Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne?

VALLESMANNI. Tekö olette haltijana tässä?

TOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on leikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään, jos minä olen hänen haltijansa... Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty virassa? Mitä?... Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä kaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin, ettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta korville lyö... On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän palveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi... Kuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty.

SILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset taas laskevat mäkeä alas että hurajaa?

VALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran puolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää protokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan kysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne eivät teitä pitkälle auta.

TOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana. Vastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka sisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten kuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia tietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos lasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen –

JAHTIVOUTI. Suus’ kiinni nyt!

VALLESMANNI. Ketkä teistä asuvat tässä tuvassa?

SILJA (hiljaa.) Vastaa, Antti.

ANTTI. Minähän tämän olen hyyrännyt.

VALLESMANNI. Nimi?

ANTTI. Vaaranen, Antti Vaaranen, työmies.

TOPRA-HEIKKI. Ilman työtä ja ruokaa.

VALLESMANNI. Vaimonne?

SILJA. Silja Korpela.

VALLESMANNI. Ja nämä muut?

MATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion pitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä on Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön ja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan. Antaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin saatte kuulla.

SILTAVOUTI. Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää.

VALLESMANNI. Vaiti! – Missä olette –

MATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina ensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen vuoksi kait’ hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole, papinkirjassa –

VALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa ensin te, Vaaranen.

SILJA (hiljaa). Tunnusta kaikki rehellisesti. Elä salaa mitään.

ANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja Topraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta.

VALLESMANNI. Metsästä jonkun matkaa Ruohomäen talosta?

TOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää tarkemmin selittää?

ANTTI. Lienee ollut likellä Ruohomäen taloa, en tunne niitä paikkoja.

VALLESMANNI. Olitteko metsässä koko sen yön?

TOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä sängyssä höyhentyynyillä.

JAHTIVOUTI. Ole ääneti, kun ei sinulta kysytä.

TOPRA-HEIKKI. Lupa puhua, koska minulla on yhtä hyvä suu kuin sinullakin.

MATLENA (puoliääneen). Topra, malta mieltäsi, onneton!

TOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee? Mistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan, ilman verukkeita ja kiertelemisiä.

VALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja murhaan.

SILJA. Voi armollinen Jumala!

MIKKO. Murhaan –!

TOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä vangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te lainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen, että olemme tehneet kaiken tuon?

VALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua tavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan, mutta –.

TOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä tekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon.

VALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa siksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa. Ymmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua?

MATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi. Antakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi päiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa kenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos panette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja sitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei nyt ole, jos häntä oikein tuntisitte –

VALLESMANNI. Jo riittää –

MATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt, kun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä minkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin meneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää itseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te joutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin sanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä katuu –

SILTAVOUTI. Sen kieli kun laulaa.

MATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin anteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä paina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala rakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala teille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen –

VALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä saaman tottelemaan.

TOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä, kuin tuommoisen virkanutun alta.

VALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut sisältö?

TOPRA-HEIKKI. Mitä se sisälsi? Sanokaapa sekin.

VALLESMANNI. Ruohomäen isännän rahat.

TOPRA-HEIKKI. Erehdys. Se ei sisältänyt Ruohomäen isännän rahoja.

VALLESMANNI. Vaan mitäs sitten? Ilmoita, koska tiedät paremmin.

TOPRA-HEIKKI. Köyhän väen hikipisarat siinä oli kultamarkoiksi muutettuina.

VALLESMANNI. Reuhaa nyt oikein uhalla. Kyllä tukitaan suusi pian.

JAHTIVOUTI. Emmeköhän saisi noita käsiä edes pysymään alallaan?

VALLESMANNI. Panee heidät rautoihin.

TOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa vihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen.

SILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme. – Mutta sitä on huikari, yhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut.

MATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin. Kuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on mieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä ihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian!

VALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin? Murhaan, murhapolttoon, varkauteen?

TOPRA-HEIKKI. Häpiä! Sun musta sielusi niitä tekee, ei hän.

VALLESMANNI. Muuten en voi teitä vangita.

MATLENA. Miks’ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo, että olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä, meidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset –

TOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme puhella vielä viimeisen kerran, – istumme tähän – kirjoitelkaa sitä rotokollaanne siellä sen aikaa.

VALLESMANNI. Ilmoittaako Vaaranen, mihinkä Ruohomäen rahat ovat joutuneet?

SILJA (hiljaa). Pysy totuudessa, Antti, käyköön kuinka hyvänsä!

VALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä, asiasta otetaan selvä kumminkin.

MIKKO. Elä hämmenny, ajattele ennenkuin vastaat.

VALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään. – Antti Vaaranen, missä ovat Ruohomäen isännän rahat?

ANTTI. Tässä.

VALLESMANNI. Ovatko siinä kaikki?

ANTTI. Niin luulen.

VALLESMANNI. Tekö ne otitte?

ANTTI. En.

VALLESMANNI. Mukana olitte kumminkin?

ANTTI. En.

VALLESMANNI. Kuka teistä sen teki?

ANTTI. Sitä en tiedä.

VALLESMANNI. Miettikää tarkkaan.

ANTTI. En tiedä.

VALLESMANNI. Mutta sen tiesitte, että varastettuja ne olivat?

MIKKO. Kuuntele, Topra!

TOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä? – Josko Antti tiesi? Miks’et vastaa, pöllö? Eihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä tehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja utelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin?

MATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan, ja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani.

VALLESMANNI. Mitä sanoo Vaaranen itse?

SILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä kiertele.

ANTTI. Silloinpa viedään minut linnaan.

SILJA. Kärsitään mitä olemme ansainneet.

ANTTI. Kuinka käy sinun ja noiden lasten?

SILJA. Se on Jumalan tahdossa.

TOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista. Selvä asia.

ANTTI. Kyllä minä tiesin, että ne olivat varastettuja.

TOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä sinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja vallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö! Ethän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet turhia? Mokoma vehnänen!

MIKKO. Siljan työtä tuo.

TOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja puserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne?

MATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä pahantekijäksi.

TOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä, missä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta työhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää häntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä kaikkea, ettekö –

ANTTI. Elä Siljalle intoile, itsehän minä tunnustin.

TOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä sekaisin –

ANTTI. En ollut. – Minä tiesin, että rahat olivat varastetut.

TOPRA-HEIKKI. Ja minä tiedän että sinä olet pöllö.

VALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on! – Ja nyt olemme sitten valmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme.

MIKKO. Kuka kolmas?

SILTAVOUTI. Vielä häntä kysyy. – Sinä tietysti, kukas muu.

MIKKO. Eipä minua ole tutkittukaan.

VALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin. Samoin kuin tämänkin miehen.

TOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät onnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei salama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken olisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen!

MATLENA. Topra, rakas ystävä –

TOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei onnettomuus sinuakin tapaa –

MATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä? – Semmoisetko jäähyväiset sinulta saan –?

TOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt? – Lähtekää, elkää viivytelkö enää!

MATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä, niin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi hyvin! Jumalan haltuun!

MIKKO. Hyvästi, Matlena!

MATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu penkille).

(Menevät; Jahtivouti ja Topra edellä, Mikko ja rengit jäljessä.)

VALLESMANNI. Nouskaapa ylös, Vaaranen! Ne meidät jättävät muuten.

MAIJU. Vievätkö ne isän meiltä pois, äiti?

SILJA. Pääsetköhän sinä milloin vapaaksi?

ANTTI. Kukapa sen edeltäpäin osaa sanoa. Ehkä vallesmanni voisi tietää?

VALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta vankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki luultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen.

MATLENA. Taivaan vallat! – Kuolemanrangaistuksen!

ANTTI. Hyvästi, Silja! Eipähän tässä auttane muu kuin lähteminen.

SILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs mene, Antti.

ANTTI. Täytyyhän mun.

MAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä. Kuuletteko, elkää jättäkö!

ANTTI. Ehkä hyvät ihmiset auttavat, että saat tuon ruumiin maahan.

SILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?... Minä kun valvoin niin paljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan ... niin kummako, jos heikkoudesta menee sekaisin... Kun pääsisin selviämään taas... On niin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata.

ANTTI. Se tuli liian äkkiä. Et saa sitä vielä tajuntaasi.

SILJA. Ettäkö sinua viedään linnaan? Vangiksi?

MAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en, en!... Voi, en minä anna... Nuoko herrat ne vievät?... Mitä varten?... Viekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää... Minä poimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa! Sano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä suojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että kuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan...

VALLESMANNI. Oletko valmis?

ANTTI. Olen.

VALLESMANNI. Sitten lähdemme.

MATLENA. Kuolemanrangaistuksen? Niinkö sanoitte?

VALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia kun vielä on lisäksi.

MATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan. Ei ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa.

VALLESMANNI. Tulettekos, Vaaranen?

ANTTI. Hyvästi jääkää!

MAIJU (tarttuu häneen kiinni). Minä en laske teitä, isä, en laske –

ANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa itsensä ja menee vallesmannin ja siltavoudin seurassa).

MAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä –! (Ovi paiskataan kiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.)

SILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen ylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee.

MATLENA. Vieläkö täytyy teidän tätäkin kestää?

SILJA. Herra, Herra, Herra! Minä uskon, auta epäuskoani!

(Esirippu laskee.)