Kotona oleville.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Onnelliset siskot! Teitä vielä
isän maja suojaa varjossaan,
te – kuin sulot hyveen luona – siellä
äidin luona käytte tanssimaan.
Pienet kerubeina joukossanne
iloisesti pyörii, heilahtaa:
viattomuudessa vertaistanne
piiriä ei kanna koko maa.
Minun raukan kauas mailmaan pitää
käydä onneani hakemaan.
Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
salaa nurkkaan hiivin lukemaan;
kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa
lemmestänne rivi jokainen;
jossa pienot suudelmansa antaa
tahtoo sisään rakkaan lehtisen;
jossa mua siunaa äitinenki,
yksin lapsilleen vain elävä;
jossa vanha, uskollinen renki
tervehtää ja moni ystävä.
Kyynelsilmin muistan usein ani
yksimielisyyttä omaisten.
Täällä ilojani, surujani
kellenkään en virkkaa voi, ah, en!
Kanteleeni ääress’ unta nähden
nyt vain näen teidät leikkivän,
vaan kun muistatte mun, niin sentähden
leikin päättävän ja – itkevän.
Puhjennut on meidän siskosarjan
moni kukka, erottuani.
«Äiti», kuuluu ääni pikku Marjan,
«miss’ on näkymätön veljeni?»
«Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
meni eikä tullut milloinkaan,»
vastaa sisko, joka katkerasti
itki, mua tulliin saattaissaan;
joka lausui (sen mä muistan vielä),
milloin kirje kuoreen pantihin:
«kuoreen itse menisin ja siellä
häntä auttain itse oppisin».
Tällainen on kohtalomme, armaat:
hajaannumme lailla lintusten;
mutta kuolemassa – olkaa varmat! –
yhdymme taas kaikki yhtehen.
Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
poistuin vielä kauemma – ah, niin!
Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.
Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,
Säälivä, ja sinä Iloinen,
joka surussa voit hymyellä,
ja sä, Hyvä, joka kestät sen!
Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!
Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun
itkee äitisi tai siskosetki,
houkutellos heitä nauruhun!
Syksyllä, kun alla pihlajani
joskus istutte ja näette kuin
iltatähti kultaa ikkunani,
josta sitä katsoin uneksuin;
laula laulu herttainen, sä, Hellä;
ja sä, Hyvä, soita kitaraas;
heihin yhtyin ala viserrellä,
Pohjolamme satakieli taas!
Kärsiväisen hädän aavistatki
sä, mi suloisesti valittain
mulle visersit yöt halki ratki,
istuin viirinsalon päässä vain.
Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte,
haamuni kun hiipii ohitse.
Menkää – nukkukaa ja iloitkaatte,
että nukuin rauhassa kuin te!


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.