Kotivirttä ja koskenkohua

Kotivirttä ja koskenkohua. Kirjoittanut Eero Eerola

Noin ennen isomme lauloi,

haastoi taatoit halliparrat,

ukot harmajat havisi

virren tiellä viisahasti:

»Mit’ on mieltä miehen päässä,

älliä äly-nupissa,

siit’ on souto sormenpäissä,

kämmenpäissä käskyvalta,

verissä veto tekohin,

taito työhön taidollinen.

Huoli ei kylästä kysyä,

mistä miesi kirveen saisi

taikka kuokan kuokkivainen,

varsin ei valita vieras,

tyrski toinen toisellensa:

pätö siin’ on miehenpuoli,

uros uutta jo lajia,

ei taida taikkoa tehdä,

viikatetta vuolitella,

haravaista varretella,

kuinka taitaisi takoa,

terästää teräksien mieltä,

jousen kaarta jännitellä,

sulkanuolia hijoa.

Aina kylästä kysyisi,

lainais laiska loitompata

niin kilua kuin kalua,

kassarata kaikenlaista,

vesisankoa, saamatoin.

Tuosta jo talon tuntisi

asunnoksi miehen aimon,

outosen olotilaksi:

tupa on kuin tuuliseula,

seinät kaikki kallellahan,

läävät länkämöisillähän,

kaivonvintit vinksallahan,

pihat täynnä roskasia,

rikkatunkio-risuja.

Toisin on talossa tuossa,

miss’ on miestä, miss’ on mieltä,

askar ahkera inehmion,

miss’ on miehen peukalossa

työn iloa, työn halua,

taito tarttua tekohon:

talo nousee, lautsat laulaa,

avartuvat akkunatkin

päiväkullan päästimeksi,

valon valtojen herätä.»

---

Pyhät kukkivat pihalla pihlajapuut

ja tuutivat kurjenmiekat,

suvituulonen koivuja soittelee,

on heleät rannan hiekat,

yli omenapuiden ja pensaiden

kesämettiset lentävät hyristen,

koko luonto nyt soi sekä laulaa.

Ja vainiot ympäri aukeaa,

sulo tuntuvi mullan tuoksu,

yli toukopeltojen siunaten käy

väre lämmin ja päivän juoksu,

taas uhkuu voimia musta maa,

maan voimasta ihminen onnen saa

ja sielunsa rauhaa kerää.

Niin kirkas miehen silmä nyt on,

poven täyttävi usko ja tarmo,

ja nainen hän hymyy ja hyreksii,

miten suuri on auringon armo,

miten helläksi ihminen herkähtää,

sydän lämpimäks, uudeksi läikähtää,

kun laulavat Luojan urut.

Ja niinkuin uhrina taivaille

monet nousevat kotien sauhut,

ne viittovat luoksensa raatajaa,

pois sieltä on elämän pauhut,

verenpisarat akkunan vilkuttaa:

tule, hetkinen viivy ja lepoa saa,

sun kysytään voimasi takaa.

– – –

Kas kerran taas vinkuvat vihurit,

ja pauhaa pakkanen, puhurit,

on maassa lumi ja halla,

ja hiidet hirnuu ja ratsastaa,

jää järkkyy, roudassa ulvoo maa,

tulet kylmät on taivahalla.

Tullet tuimat kiiluvat tähtivyön,

palot huimat räiskyvät pohjan yön,

maa kahlittu on, maa vanki,

ei läikähdä laine yksikään,

lumikorpea korvien jälkeen nään,

ylt’yllä vain valkea hanki.

Mut silti, kas, kuoltu ei maassa lie,

kylä kylältä korvessa kulkee tie,

tulet tuikkivat akkunoista,

tulet lämpimät niin, valot valkeat niin,

ne kutsuvat pirttien lämpöisiin

ja ne kertovat tarua toista.

Ne kertovat: kourissa roudan ja jään

myös kansa se kantaa pystyn pään,

työn, toimen se uskossa elää,

käy korvessa kilske kirveiden,

käy pirteissä hilske pirtojen,

ja talviset laulut helää.

Ja helmasta hangien ja korvenkin

kumu nousevi tehtahan, kaupungin,

valot väkevät väikkyy ja loistaa,

sadat pyörivät pyörät ja vasarat lyö,

kotikonnun on puolesta kaikki se työ,

monen puuttehen päivän se poistaa.

Yli kaiken laulavi lauluaan

sadat vaahtoisat kasket ympäri maan,

me on ylpeitä, vapaita aina,

jos jäässä on järvi ja hyyssä on maa,

ei koskaan ne koskea vangiksi saa,

sen riemua kahle ei paina.

Sen laulu se voittohuutona soi:

kyllä voimamme kaiken kantaa voi,

miltä antaa malmi ja mantu.

Kas, meissä on voima, se käyttäkää,

ja maailman kansoille näyttäkää,

oma meille mik’ osa on pantu!

Koski kuohuaa, suo vartoaa,

sen kutsun kun kuulevi kansa ja maa,

mikä voisi sen nousun estää:

Kylät kasvaa, kaupungit kaunistuu,

yhä heljemmiin kukkivi pihlajapuu,

Suomi Suomena aina kestää.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.