Kotipolulla.

Kirjoittanut Larin-Kyösti


Ma metsän helmaan pakenin,
ma tahdoin huolet häätää,
syyslehdet maassa kahisi
ja pensaat puisti päätään.
Mua vanha metsä vierasti,
puut syytti, sammal moitti,
pyyn haasialta peloitin,
kun yksikseen se soitti.
Mua näreiköstä närhi huus,
ja kylmä ääni ilkkui,
ja alta mustan juurakon
kyyn häijyt silmät vilkkui.
Puut, kannot minä manasin,
maan madot, tulet taivaan
ja salon pohjaan pimeimpään
ma hautaa tahdoin kaivaa.
Ma kuljin metsäpolkuja
ja ihmisvihaa kannoin,
ne monen vuoden valehet
ma hornan holoon vannoin.
– Niin tulin kylän kuuluviin
ja astuin riihtä kohti,
näin humaliston huojuvan,
puiss’ omenat jo hohti.
Ma kuulin kellon kilinää
ja haassa karja ammui,
ja taakse tuvan tummuvan
pois päivän silmä sammui.
Näin savun, lämmön laikkuvan,
ne hiipi harjahirttä,
ja takaa seinäsammalen
ma kuulin vanhaa virttä.
Näin vaimon aittaan astuvan,
ja kyyhkyset sai viljaa,
näin harmaan hapsen välkkyvän,
hän kulki aina hiljaa.
Kuin pyhä kuiske kultainen
soi kotiseutuvilta,
kuin uni mulle kajastaa
se leuto syyskuun ilta.
Taas hyräilin ja hymyilin
ja uneksin kuin lapsi,
kuin äiti viel’ ois elänyt
ja musta ois sen hapsi.


Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.