Kotini kultainen

Kotini kultainen. Kirjoittanut Niilo E. Wainio

Tyvenen lahden pohjukassa

suloisen Länsi-Suomen saarella

on vankat hongat suojaamassa

pohjolan tuiman tuulilta

vähäistä majaa. Mieluinen

se paikka ompi mulle ihan,

se ompi armas synnyinsijan’,

      kotini kultainen.

Ei majass’ ollut rikkautta,

ei tämän mailman tavaraa;

sen sijaan oli rakkautta,

sain siellä lasna nautita

ahkeran isän, äitisen

hoitoa hellää hyväkseni,

siks aina muistuu mieleheni

      kotini kultainen.

Siell’ leikin lapsuuteni ajan,

sen ilot, surut kokien,

ja samaan matalaiseen majaan

yl’oppilaana miekkonen

kiirehti, sydän sykkien

ilosta, kun taas tervehtämään

pääs’ omaisiaan, levähtämään

      kotiinsa kultaiseen.

On mailma tosin vieroittanut

mun sitte synnyinsijoilta;

mielestä ei oo haihduttanut

kotoni kuvaa armasta.

Syvälle painuu sydämeen

vienoinen ensi lemmen ääni;

sä olet ensi lempenäni,

      kotini kultainen.

Mik’ onni mulle liekin luotu,

asema joko alhainen,

vai ylhäinenkö täällä suotu,

en unhota sua koskaan, en,

niinkauvan kuin vain lämpöinen

sykkivi veri suonissani;

sua siunaan saakka kuolemani,

      kotini kultainen.

N[iilo]. E. W[ainio].

Lähde: Turun Kuva-Lehti 26.1.1890.