Kotini kultainen

Kotini kultainen.

Kirjoittanut Niilo E. Wainio


Tyvenen lahden pohjukassa
suloisen Länsi-Suomen saarella
on vankat hongat suojaamassa
pohjolan tuiman tuulilta
vähäistä majaa. Mieluinen
se paikka ompi mulle ihan,
se ompi armas synnyinsijan’,
      kotini kultainen.
Ei majass’ ollut rikkautta,
ei tämän mailman tavaraa;
sen sijaan oli rakkautta,
sain siellä lasna nautita
ahkeran isän, äitisen
hoitoa hellää hyväkseni,
siks aina muistuu mieleheni
      kotini kultainen.
Siell’ leikin lapsuuteni ajan,
sen ilot, surut kokien,
ja samaan matalaiseen majaan
yl’oppilaana miekkonen
kiirehti, sydän sykkien
ilosta, kun taas tervehtämään
pääs’ omaisiaan, levähtämään
      kotiinsa kultaiseen.
On mailma tosin vieroittanut
mun sitte synnyinsijoilta;
mielestä ei oo haihduttanut
kotoni kuvaa armasta.
Syvälle painuu sydämeen
vienoinen ensi lemmen ääni;
sä olet ensi lempenäni,
      kotini kultainen.
Mik’ onni mulle liekin luotu,
asema joko alhainen,
vai ylhäinenkö täällä suotu,
en unhota sua koskaan, en,
niinkauvan kuin vain lämpöinen
sykkivi veri suonissani;
sua siunaan saakka kuolemani,
      kotini kultainen.

N[iilo]. E. W[ainio].


Lähde: Turun Kuva-Lehti 26.1.1890.