Kotia jouluksi

Kotia jouluksi. Kirjoittanut Immi Hellén

Juna kiitävi halki maisemain,

sen on edessä hihkuva hepo.

Ja Antti ja Annipa matkallaan

koko päivän vaunussa istua saa,

ja työtä nyt seuraa lepo.

Niin, sinne ne jäivät kuin jäivätkin

kivimuurit ja kaupungin kadut.

On vastassa maaseutu herttainen,

on hanki jo peitteenä peltojen

ja hangella suksen ladut.

Se päivä on pitkä kuin nälkävuos,

ah, voi, sitä junaraukkaa!

Se mankii kuin kärpänen tervassa,

vaan varsinpa toisella vauhdilla

ne aatokset edellä laukkaa.

Ne kulkevat kotiin kaivattuun,

ne ovat jo perillä siellä.

Ne astuvat tupaan valaistuun

ja juhlivat juurella joulupuun –

vaan juna se viipyy tiellä.

Toki loppuu se aika pitkäkin,

kas, tuossa on pysäkki tuttu!

Ja Paavo on edessä pysäkin,

sama suussa on piippunysäkin,

sama yllä on sarkanuttu.

Vaan kussa on hepo kotoinen

ja missä on turkit ja reki?

Kun juna on poistunut jyryllä,

tuo tammansa Paavo pyryllä,

ja kaaren se kauniisti teki.

Nyt tamma se lapsille hörhöttää

ja nostavi etujalkaa.

Ei pety se lainkaan laskussa:

on Annilla sokerit taskussa.

Ja sitten se kyyti alkaa.

Ei ennätä Paavo vastata,

niin monta on, kysymystä:

»Isä, äiti ja siskot?» – »Hyvin ne voi,

Ja Pentti jo kuusenkin kotiin toi,

ja kyllä on aitassa kystä.»

– »Kai paljon jo olette oppineet

te siitä, kun saattelin tähän?

– Ka, kyllä se tamma nyt jaksaakin! –

Kentiesi jo osaatte saksaakin?»

– »No, ainahan sentään vähän.»

»Kas, tamma se tietää kiireemme. –

Sua tuttava metsätieni!»

Vaan Paavo: »Ne kiireet on omiakin,

no, vaikkapa nyt sen jo sanoisin:

sill’ on pilttuussa varsa pieni.»

Ja lapset ne riemusta hypähtää.

»Kai rekehen sentään jäätte?»

– »Sanos, onko se emonsa näköinen,

sanos, onko sen otsassa tähtönen?»

»Ka, sittenpä itse näätte.»

On tammalla kulkuset luokassa

ja ne lauluja lapsille soivat.

Ja hongat ne metsässä myhäilee

ja kuusikko runoja kyhäilee,

illan tähtöset karkeloivat.

Kotimetsähän tässä jo humajaa,

on tuttuja kannotkin lahot.

Kotivainion tuolla on veräjä.

Sinä uinuva kallio, heräjä!

Ja tässä on mansikka-ahot.

Luo porrasten tamma jo pysähtyy.

Joku puistavi turkista lunta.

Ja pian he ovat kuin paulassa:

käsivartta on monta jo kaulassa –

tää totta – vai taivaista unta?

1913.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.