Koskenlaskian morsiamet

Koskenlaskian morsiamet Kirjoittanut August Ahlqvist

»Äl’, armas Annani, vaalene,

Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!

Sen voimaa en tosin vallitse,

Ei löydä se koskaan rauhaa,

Mut kellä sen kalliot tiedoss’ on,

Niin sille se nöyr’ on ja voimaton».

Niin virkkoi Vilhelmi Annalleen,

Ja itsekin purteen astuu,

Ja päästi purtensa valloilleen,

Sen koskessa laidat kastuu,

Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan

Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

»Voi, kuinka kirkas on illan kuu,

Ja välkkyvä virran kalvo!

Ei linnut liiku, ei oks’, ei puu,

Ei muut kuni tähdet valvo;

Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois,

Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

Näin Anna äänteli hiljalleen,

Sen silmähän kyynel entää;

Mut koski se kiihtyvi eellehen,

Sen voimassa venhe lentää;

Vaan Vilho on oppinut laskemaan,

Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan

Hän Lyyjoen kaikki kosket,

Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan

Se kasteli hältä posket;

Ei paatoa löytynyt yhtäkään,

Jot’ ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa,

Juur’ jossa sen juoksu suorin,

On, päällä vaahtinen vaippansa,

Yks’ Ahtolan neito nuorin;

Se Vellamon karjoja paimentaa,

Ja koskien kuohua katsahtaa.

Sydän on Vellamon neidollai

Sen vaahtisen vaipan alla,

Ja lemmen liekki se aallossai

Voi syttyä niinkuin maalla;

Ja Vilhoa neitonen Vellamon

Jo katsellut kauvan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan

On syttynyt outo mieli,

Povensa kuulevi huokaavan,

Mut kertoa ei voi kieli;

Hän kuohujen keskehen istuksen,

Siin’ ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,

Kuin Pohjolan vankin myrsky,

Se kons’ on aaltojen harjalla,

Kons’ yltäkin käypi hyrsky;

Mut itse perässä hän pelvott’ on,

Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen

Sen vastahan uida täyttää:

»Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,

Jok’ immeltä silmään’ näyttää? –

Voi, voi mua, Vellamon neitonen,

Sill’ ompi jo kultana ihminen!»

Jo päättää Vellamon neitonen

Nyt toivonsa turhan kostaa,

Ja kosken pohjasta paatosen

Hän äkkiä pintaan nostaa,

Johon vene Vilhelmin loukahtaa,

Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin

On Vellamon neidon paasi,

Se paasi, jolla hän Vilhelmin

Veneen sekä onnen kaasi,

Mut neitosen itsensä kerrotaan

Meressä murehtivan rakkauttaan.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.