Kosken laulu

Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Istui kosken partahalla
Päiväkaudet poikanen,
Katsoi kosken aaltoloita,
Laulua sen kuunnellen.
Lauloi koski voimakkaasti
Ikivanhaa lauluaan.
Haaveet kummat kuulijalle
Mieleen nosti kuohustaan.
Viekotellen, hurmaavasti
Kosken huima laulu soi.
Vaivoin poika kotiin mennä,
Erota sen luota voi.
”Mitä koski lauleleepi,
Kertoo aalto vaahtopää?
Laulun sanat kuulen, mutta
Niit’ en taida käsittää”.
”Kosken huminasta soivat
Sanat kauniit, kamalat;
Selittää kun niitä koitan,
Toisiinsa ne haihtuvat”.
”Kyllä kerran kosken kumman
Laulun täysin ymmärrän:
Kyllä mieltä ikä antaa,
Silloin sanat selitän”.
Näin hän mietti. Vuodet vieri;
Mieheks varttui poikanen.
Harhailtuans maailmalla,
Joutui kotiin lapsuuden.
Lauloi koski voimakkaasti
Ikivanhaa lauluaan.
Kaukaa laulun kuuli, tunsi
Kumman tunnon rinnassaan.
Mielt’ ol’ ikä antanunna,
Nyt hän laulun käsittää.
Näin ne laulaa kosken aallot,
Matkamiestä tervehtää:
”Kaukaa turhaan ihmislapsi
Rauhaa etsii, anelee;
Vaikka koski vieressänsä
Rauhan hälle tarjoilee”.
”Täällä haihtuu elon tuskat
Reunains yli yltyneet:
Tänne riennä, hautaa tänne
Elos toiveet pettyneet!”


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.