Korven keskellä

Korven keskellä.

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Karun korven keskellä Pohjassa
eli katajainen kansa,
ja se korvet raatoi ja perkasi
ja muokkasi aurallansa.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se taisteli, taisteli, kesti,
ja hallan ja nälkäkuoleman
sen kuokka ja kirves esti.
Vaan milloinkaan se ei sortunut,
ei konsa sen pettänyt tarmo,
sen oma kuntonsa kohotti,
ei antimet eikä armo.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se kannelta helkytteli,
ja metsän pimeässä pirtissä
sen laulujen henki eli,
ja se peistä ja nuijaa heilutti
kun uhkasi sorto, väärä,
ja se tunsi sen: valohon, vapauteen
oli sillä matkansa määrä.
Ja siksi se valon ja vapauden
sydänverellä omakseen osti,
ja siksi se valon temppelin
joka korven laitahan nosti.
Mut pimeät vallat ne pelkäsivät
valonvirtaa voimakasta,
ja pimeät vallat ne tahtoivat
valon estää virtaamasta.
Ja pimeät vallat ne nousivat,
ukonpilvinä valon ne peitti,
ja keskelle kolkkoa korpea
ne kansan pimeään heitti.
Mut valonvirta on voimakas,
ken vois sen kulkua estää,
se ikuisuudesta syntynyt on
ja ikuisuutehen kestää.
Ukonpilvet ne valon jos peittääkin,
uhka haihtuva on se vain hetken;
sen jälkeen kahta näät kauniimman
valon valtavan voittoretken.
Sen jälkeen entistä uljaammin
taas nousee jumalan tammi,
sen jälkeen entistä armaampi
on loiskina metsälammin.
Sen jälkeen kahta kauniimmin
taas sinelle siintää salo,
sen jälkeen kahta kirkkaammin
joka majahan välkkyy valo.


Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.