Korven keskellä
Korven keskellä. Kirjoittanut Antti Rytkönen |
- Karun korven keskellä Pohjassa
- eli katajainen kansa,
- ja se korvet raatoi ja perkasi
- ja muokkasi aurallansa.
- Ja keskellä korpea kolkkoa
- se taisteli, taisteli, kesti,
- ja hallan ja nälkäkuoleman
- sen kuokka ja kirves esti.
- Vaan milloinkaan se ei sortunut,
- ei konsa sen pettänyt tarmo,
- sen oma kuntonsa kohotti,
- ei antimet eikä armo.
- Ja keskellä korpea kolkkoa
- se kannelta helkytteli,
- ja metsän pimeässä pirtissä
- sen laulujen henki eli,
- ja se peistä ja nuijaa heilutti
- kun uhkasi sorto, väärä,
- ja se tunsi sen: valohon, vapauteen
- oli sillä matkansa määrä.
- Ja siksi se valon ja vapauden
- sydänverellä omakseen osti,
- ja siksi se valon temppelin
- joka korven laitahan nosti.
- Mut pimeät vallat ne pelkäsivät
- valonvirtaa voimakasta,
- ja pimeät vallat ne tahtoivat
- valon estää virtaamasta.
- Ja pimeät vallat ne nousivat,
- ukonpilvinä valon ne peitti,
- ja keskelle kolkkoa korpea
- ne kansan pimeään heitti.
- Mut valonvirta on voimakas,
- ken vois sen kulkua estää,
- se ikuisuudesta syntynyt on
- ja ikuisuutehen kestää.
- Ukonpilvet ne valon jos peittääkin,
- uhka haihtuva on se vain hetken;
- sen jälkeen kahta näät kauniimman
- valon valtavan voittoretken.
- Sen jälkeen entistä uljaammin
- taas nousee jumalan tammi,
- sen jälkeen entistä armaampi
- on loiskina metsälammin.
- Sen jälkeen kahta kauniimmin
- taas sinelle siintää salo,
- sen jälkeen kahta kirkkaammin
- joka majahan välkkyy valo.
Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.