Koppitoverille
Koppitoverille. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Yksin vuotehella valvon.
- Ristikkojen varjot seinään piirtyy.
- Muistikuvat hennot sieluun siirtyy,
- yhtä vainen hellien mä palvon.
- Muistot muut kun hukkuu unhon vesiin,
- kirkkaana se yhä kohoo esiin,
- kuni kuuhut alta pilvi kalvon.
- Kenen on tuo kuva hento,
- johon yhä kiintyy sydän rukka?
- Nainen on se nuori, tummatukka.
- Sukulainen ei, vaan vieras, vento.
- Päilyy sinisilmiensä syvyys,
- otsalla on lempeys ja hyvyys;
- takana sen aatoksien lento.
- Yhteen vankilassa tultiin;
- asunnoksi saimme saman kopin,
- siellä hänet tuntemahan opin.
- Toveruuttaan vaihtaisi en kultiin!
- Saman luojan oomme käsialaa,
- sama hehku sieluissamme palaa,
- eipä tukehtua voi se multiin!
- Unhottaisinko sen ajan. –
- Syvennyimme moniin kysymyksiin,
- päätelmihin usein saimme yksiin.
- Unhotimme kahleet, vankimajan
- runotarten mailla liidellessä.
- Laulus heleänä helkkyessä,
- sielu kohos yli aineen rajan!
- Aikaa ihanata moista!
- Yhteisiä oli itkut, surut,
- yhteisiä pienet ilon-murut.
- Soimannut ei konsaan toinen toista.
- Erossakin yhteishenki elää!
- Sisimpääni laulus yhä helää.
- Aika rientää, muistoas ei poista!
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.