Kolme veljestä

Kolme veljestä. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Kolme veljest’ Europasta

lähti mailmaa katsomaan.

Laiva hukkui. Kuolemasta

pelastui he kolmen vaan

laivaväestä lämpöisimmän

saaren rantaan aallolla.

Pelastuksen ihmeisimmän

nauttivat he riemua.

Vaan he hämmästyivät vasta;

sillä yhtään ihmislasta

saarella ei ollutkaan.

Muutoin kaunis muodoltaan

oli se; sen palmut tarjos

kyllin leipää, mehua;

puut ja pensaat päivän varjos,

linnut laski lauluja.

Olipa puu pisin, suorin,

puussa outo hedelmä.

Sitä kiipes veli nuorin

ottamaan. Sen nesteitä

mielellään he nautiskeli.

Siitä muuttui joka veli:

niinkuin Lethe suorastansa

vanhat muistot poisti se;

näkemänsä, kuulemansa,

kaikki unhottivat he;

jäi vain voima ajatella.

Raittihitten kolmosten

työksi tuli tutkistella

kauttaaltansa luominen,

lasten lailla miehinä

alust’ alkaa elämä.

Palmupuiden varjossa,

häpeättä, pelotta

nauttivat he yksin mielin

vilppaan lähteen reunalla

mättähällä tunteita,

joit’ ei kertoa voi kielin.

Tuolla tuulena he lenti

yli vuorten, laaksojen,

vuorivuohen kiinni enti;

täällä hiljaa hiipien

koskessa he saivat mullon;

kukkulalla jolloinkulloin

flamingoa lentäväistä

kivittivät. Töistä näistä

voimaa saivat ytimeen,

urheutta sydämeen.

Kiistellessä saalistaan

heidät sai taas sopimaan

jalot tunteet povessaan

ynnä viisaus, mi auttaa

omaa hyvää muiden kautta

sekä himot – viisas työ –

muiden voimin maahan lyö.

Päivät heiltä hyvin näin

riemuisesti kuluivatkin.

Yhdessä he metsästäin,

yhdess’ söivät, nukkuivatkin.

Heistä näytti saari vaan

ensi, viime kodiltaan.

Toki eri tunne tästä

sulon saaren elämästä

oli heillä kullakin.

Sillä nuorin enimmin

maistoi unheen hedelmästä,

vähimmin taas vanhin veli,

joka siis myös aavisteli

pyrinnöitä muitakin

olevan kuin päivän voitto.

Siks hän usein tunsikin, –

milloin lintuin sulosoitto,

meri, ilma, laakso, vuori

hurmasivat, – että nuori

sydän kesken nautinnon

vaipui tuskan tuntohon.

Tämä kaipuu selvis hällen

vasta, kun hän etäällä

näki purjeen merellä,

jonne katosi se jälleen.

Muistot häntä hurmaa aivan.

Sielun toivoin täyttäen,

tällöin hälle ilmaantuvat

mieleen merkilliset kuvat

mereen uppouneen laivan,

maan myös meren takaisen

ynnä isän armaisen.

Illat, yöt hän rantaa taivaan

paadell’ uloimmalla aivan

katsoi räpäyttämättä,

päätä painain vastaan kättä,

näki pilven töistähän

taivaan valoss’ ajavan

ynnä näköalan aavan

yhä uuden muodon saavan.

Tai hän, mailmast’ erillään,

omia vain mietteitään

nautti, ruumiin voimat huumas

sillä, että sielu tuumas,

varjoks itse kuihtuen.

Turhaan vain hän veljillensä, –

jotka koko sydämensä

valtaan antoi himojen

ynnä äkkäs ilman alta

pilvet vain ja lainehet, –

maalaa muistot, miettehet,

jotka hältä mielen valtaa.

«Turhin toivoin jäytävää

unta vain, mi metsästyksen

raittiin riemun hämmentää»,

ärjyi nuorin, väsymykseen

asti tuota kuultuaan,

poistain puheen, gasellista

laittaissansa illallista.

«Kenties kätkee toisen maan

taivaan ranta takanaan,

tuot’ ei estä uskomasta».

Veli keskimmäinen vastaa

hiljaa näin nyt puolestaan.

«Vaan kun ei näy ollenkaan

eikä saavuttaa voi moista,

tyydy täällä olohon,

tehdään, mikä oikein on,

auttakaamme toinen toista

sekä hätä kantamaan

että riemu nauttimaan.

Tunto tuosta liitostamme

olkoon aina palkkanamme».

Täten muita neuvoen,

itse kohta toinen veli

mukaan opetuksens eli,

tosi hyväks nähden sen;

vaan kun joskus sai vain vaivan

viisaast’ ahkeruudestaan,

kysyi tuntons salaa aivan:

«Miten, mistä tulinkaan?

Syödä, juoda, maata vaan

onko elon tarkoitus?

Sikskö mull’ on ajatus,

jok’ ei siedä sekasokaa;

sikskö vain on tunto, joka

hetken tarpeet ilmi tuo,

koko luonnon tuta suo

ynnä kaiken toden, hyvän,

nyt ja ijät’ ilmestyvän;

sikskö etäämmälle huomaa

mieleni kuin silmäni: –

että katoon kuin muu luoma

tai kuin kupla, varjoni?

Onko ylin onneni

vain kuin huilun sävelen

hurmaus, mi syntyy heti,

kun vain henkeänsä veti,

henkäykseen haihtuen?»

Häntä mietteet kiusoittaa,

nuoruuden pois kuluttaa,

joka imi minuutista

nautintoa riemullista.

Mailma hälle mustemmaksi

käy, vaan sitä rakkaammaksi,

kuten kimalaisellen

kuihtuvain on kasvien

kukka rakkain viimeinen.

Kyynelsilmin laveaa

merta päin hän katsahtaa,

jossa kerran nuorin veli,

kalliolta pudoten,

makasi jo hetkisen.

Kohtaloa ajatteli

veljein hän ja kauhistuu:

jos jäis joskus yksin – huu!

Hän, vain tuskaa huomaavana

kappaleita katsellen,

näkee kaikki katoovana:

joka riemun entisen,

lehden tuulen lennättämän,

sääsken mereen mennehen.

«Voi! jos elementtien

raivo sortais saaren tämän?»

miettii hän ja peloissansa

silmää merta, taivasta

ynnä tulen valtoja

vuoren alla haudassansa.

Kerran yöllä kaikki on

hänestä vain tuli, vahto:

salamat lyö aaltohon,

aalto pilviin nousta tahtoo.

Aavistuksen synkeän

toteentuvan luulee hän.

Vaan, kas! päivä koittaa alkaa,

ilman raivon hilliten;

kareilla on laivan taika

ynnä haamu ihmisen;

saarta päin se kurottaapi.

Avuks sille kiiruhtaapi

keskimmäinen veljistä.

Vanhin laivahylkyä

rientää katsomaan, kun varmaan

uneksimansa maan armaan

rannoilta se saapunee,

toivot toteuttanee.

Välinpitämättä aivan

nuorin yksin rantaan jää.

Mutta – sisuksessa laivan

lienee jotain syötävää,

jotain, joka hyödyttää!

Tuumin näin hän viisahasti

ryömi laivan sisukseen,

tavaroita lukuisasti

tyhjentääkseen itselleen.

Kompassin kun sai, niin laivan

vanhin jätti, palasi.

Pelastettu silloin aivan

tainnuksista havasi.

»Valkoinen!» hän ihastellen

huus, kun näki vieraan sen

värin, muodon kaunoisen,

katsoi tuota ihmetellen.

»Valkoinen!» hän innostuin

huus; »jos käännän vaikka kuin

tätä rasiaa, niin ohjaa

puikko siinä vain päin pohjaa.

Selvitä se minullen!»

Vieras vastas: »Valkoinen,

vaikka päivän kärventämä,

myös sä lienet. Saari tämä

ei teill’ ole synnyinmaa,

vaan se on päin pohjoisnapaa.

Parempi sen moni tapa:

valistus tuon vaikuttaa.

Neula näyttää pohjaa, johon

teidät myös se johtakohon,

tehtyänne tuommoisen

itsellenne aluksen».

Voimat vieraan loppui noissa

sanoissa: hän hiljeni.

Tomun kyynel lämmitti

– turhaan! Henki oli poissa.

Peitettynä kukkasiin,

kallis ruumis haudattiin

rantaan luolaan. Vanhin veli

luolan muutti temppelikseen,

jossa koko toimekseen

kompassia tarkasteli.

Mieli jännitetty hällä

alkoi tuosta tarkastaa,

mikä voima suunnittaa

kompassissa neulaa. Tällä

ajan vietti hän, ja tää

kun ei selvinnyt, hän toki

aina innokkaammin koki

tuota seikkaa selvittää.

Vihdoin syntyi riita suuri

kanssa veljen nuorimman,

joka koko rasian

väitti armottomaks juuri,

jos ei siitä hyötyä

olis nykyhetkistä:

silloin lasin rasiasta

otti hän ja neulaan näin

– joka kääntyi pohjaa päin –

käsiks oikein pääsi vasta.

Vaan siit’ alkoi uudestaan

riita. Usein toinen veli

sanoja taas ajatteli,

joilla antoi neuvoaan

hyvä vieras kuollessaan.

Ei hän turhaa huokausta

määrännytkään maailman

perään toisen paremman,

vaan hän neuvoi rakennusta

tekemään, mi muutoinkin

varmaan tarvittaisihin,

mutta joka välttämättä

tarvitaan, kun saari jättää

aijotaan ja muutetaan

toiseen toivon maailmaan.

Mielessänsä miete tuo,

joka kenties pettää, mutta

sieluun luopi jaloutta,

käy hän luolaveljen luo,

esittääpi intoisesti

rakennusta venosen

laivan haaksirikkoisen

mukaan. Nuorin ilkkuisesti

nauraa yrityksellen.

Kuitenkin he alkaa sen.

Huvin heille suo jo vaivat:

riemua ne mieleen saivat,

voitetuiks kun tulivat.

Vioista he oppivat

työtä myöskin täydellistä.

Kompassikin laitettiin

kuntoon taas; se heistä niin

arvoa sai ihmeellistä.

Kaisloiss’ on jo veno oiva,

pieni, mutta kantaa voiva.

Riemu suuri! Nuorinkin

veli mielell’ iloisalla

laineilla nyt keinuilee,

taivaan kuvaa katselee,

kun se kuultaa aaltoin alla.

Rannalta jo pian aivan

laiva suuri lasketaan.

Paremmin se mallilaivan

muotoinen on mahdikkaan.

Heti lähdettävän sois

veli vanhin matkaan pois.

Nuorin virkkoi: »Valkoistakin

haaksirikko kohtasi;

kuinka meidän kävisi?

Tänne jään mä uhallakin.»

»Maahan, minne neuvoi tuo,

kerran, kerran kulkekaamme»,

lausui toinen; »mutta maamme

meille vielä ruokaa suo;

vielä siis täss’ olla saamme.

Sama isä täälläkin

vaikuttaa kuin sielläkin.

Lahjat hältä myös nyt saamme;

kiittäin niitä nautitkaamme.

Katso aavaa ulappaa:

ajatus jo pelottaa.

Toivo tosin ennättää

vastaan: riemuja se tarjoo,

mutta pelko on sen varjo.

Raskas jous on jännittää,

jolla ruoan täällä saapi;

vaan se työ, se riemuittaapi.

Saari tää on kuitenkin

rakas, vaikka valitamme:

aina purjehtiessamme

vetää se vain takaisin.

Jättääksemme kerran saari,

ottakaamme tarkka vaari

kaikista sen mutkista

kompassimme johdolla!

Meidän täällä ollessamme

myrskyissä se ohjatkoon,

silmin nähdä saattakoon,

mitä salaa aavistamme;

ja kun pilvet, laineet luo

pimennon, niin neula tuo

näyttäköhön meille tyrskyt,

kunnes loppuu kaikki myrskyt

viimeisellä matkalla

kohden kirkkait’ taivaita.»

Hyvä-huudoin suostuttiin

neuvoon; kahta vertaa niin

onnekkaampina he eli,

elämätä nautiskeli.

Työ ja rauha, terveys,

ystävyys ja veljeys

heidät tällöin yhteen liitti.

Laiva uusi toisinaan

meren ulapalla kiiti,

saapuen taas satamaan

levähtämään vaivoistaan

liehuvassa lipussaan.

Kerran ilma pimeni,

maa ja meri tärisi,

tulivuori puhkesi,

hirmumyrskyn kohtasi:

silloin saari ijäti

meren pohjaan uppousi.

Veljet yksin laivallaan

pelastuu, ja nyt päin pohjaa

kompassinsa heitä ohjaa.

Toisiin maihin saapuissaan,

vaihtavat he vanhan laivan

uuteen täydelliseen aivan,

joka, toivot täyttäen,

heidät isänmaahan kohta

aina aavistettuun johtaa,

syliin isän armaisen.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.