Kolme sunnuntaita yhdessä viikossa

Kolme sunnuntaita yhdessä viikossa. Suomennos. Kirjoittanut Edgar Allan Poe

”Oi sinä kovasydäminen, paksupäinen, härkämäinen, äreä, kärty, paatunut, homehtunut vanha raakalainen!” sanoin niinä eräänä iltapäivänä itsekseni Rumgudgeon sedälleni – puistaen nyrkkiäni hänelle mielessäni.

Ainoastaan mielessäni. Niin, asia oli se, että pieni eroitus juuri silloin oli sen välillä, mitä sanoin ja mitä minulla ei ollut rohkeutta sanoa – sen välillä mitä tein ja mitä puoleksi aioin tehdä.

Kun aukaisin perähuoneen oven, istui tuo vanha valaskala jalat kamiinin kannalla ja olutlasi kädessään ahkerasti koettaen täyttää kehotusta:

Täytä tyhjää lasiasi,

Täyttä maljaas kallistele!

”Setä hyvä”, sanoin minä, hiljaan sulkien oven ja lähestyin häntä suloisimmalla hymyilylläni, ”te olette aina niin sydämellisesti ystävällinen ja siivo ja olette osottaneet hyväntahtoisuuttanne niin monella, monella tavalla – että – että – että tiedän, että minun ainoastaan tarvitsee viitata tähän pieneen pykälään vielä kerta, ollakseni varma teidän täydellisestä suostumuksestanne”.

”Hm!”, sanoi hän, ”hyvä, poikaseni, käy päälle vaan!”

”Minä olen varma, setä hyvä (kirottu vanha koira!), ettei teillä ole mitään todellista, vakaata aikomusta vastustaa naimistani Kate’n kanssa. Se on vaan yksi teidän leikillisistä mielijohteistanne, tiedänhän minä – ha, ha ha! – kuinka leikkisä välisti saatatte olla!”

”Ha, ha, ha!” nauroi hän, ”kyllä vaan, hitto sinussa!”

”Juuri niin! Minä tiesin, että vaan laskitte leikkiä. Nyt, setä, on asia niin, että kaikki mitä Kate ja minä tällä hetkellä toivomme, on, että tahtoisitte antaa meille neuvoa ajasta – te ymmärrätte, setä – lyhyesti, milloinka teistä olisi sopivin laittaa häitä, ymmärrättehän?”

”Laittaako, sinä veitikka! – mitä sillä tarkoitat? Parempi odottaa, kunnes se käy laatuun”.

”Ha, ha, ha! – he, he, he! – hi, hi, hi! – ho, ho, ho! – hu, hu, hu! Oh, se on hyvä! – se on oivallista! – Sellainen sukkeluus! Mutta kaikki mitä nyt pyydämme, setä, on, että tahtoisitte määrätä vissin ajan”.

”Ah! – vissin?”

”Niin, setä – se on, jos se teistä on sopivaa”.

”Eikö olisi kylliksi, Bobby, jos jättäisin sen sattumuksen valtaan – joskus vuoden kuluessa esimerkiksi? – täytyykö minun määrätä se ihan tarkalleen?”

”Jos tahdotte olla niin hyvä, setä – tarkalleen”.

”No hyvä, Bobby, poikaseni – sinä olet juuri kaunis poika – oletpa niinkin! Koska tahdotte saada ajan määrätyksi – niin – niin teen teille kerrankin mieliksi”.

”Setä hyvä!”

”Hiljaa, herra – minä teen teille kerrankin mieliksi. Saatte suostumukseni – ja nuo myötäjäiset, emme saa unhottaa noita myötäjäisiä – annappas, kun ajattelen! milloin on se tapahtuva? Tänään on sunnuntai, eikö niin? Hyvä, te saatte varmaan mennä naimisiin, muistakaa se – varmaan – kun tulee kolme sunnuntaita perätysten yhdessä viikossa! Kuuletko? Mitä siellä seisot ja töllistelet? Minä sanon, että saat Kate’n ja hänen myötäjäisensä, kun tulee kolme sunnuntaita perätysten yhdessä viikossa, vaan et ennen, sinä nuori, kovan onnen lintu. Et ennen kuin silloin, menipä vaikka henkeni. Sinä tunnet minun – minä olen mies, joka pysyn sanoissani – ja nyt, hyvästi!” Näin sanottuaan hän tyhjensi olutlasinsa, ja minä syöksin toivotonna ulos huoneesta.

Setäni Rumgudgeon oli ”oivallinen vanha englantilainen gentlemanni”, mutta hänellä oli heikot puolensa. Hän oli pieni, pöyhkeä, juhlallinen, kiivas, puolipyöreä ruumis varustettu punaisella nenällä, paksulla päällä, täysinäisellä kukkarolla ja syvällä tunnolla omasta arvostaan ja painostaan. Vaikka hänellä oli paras sydän maailmassa, oli hänen, liian suuren vastaansanomisen halun takia, onnistunut niiden kesken, jotka ainoastaan pintapuolisesti hänen tunsivat, saavuttaa saiturin nimi. Kuten useita oivallisia ihmisiä, näytti häntäkin riivaavan ärsyttämishenki, jota helposti voitiin pitää häijyytenä. Jokaiseen pyyntöön hänen ensimmäinen vastauksensa oli jyrkkä kielto. Mutta ajan pitkään olivat hyvin harvat ne pyynnöt, joita hän ei korviinsa ottanut. Kaikkia yrityksiä, jotka hänen kukkaroaan koskivat, vastusti hän mitä itsepintaisimmasti; mutta ne summat, jotka vihdoin häneltä kilistettiin, olivat ylimalkaan suorassa suhteessa piirityksen pitkällisyyteen ja puolustuksen kestävyyteen. Hyviin tarkoituksiin ei kukaan antanut suuremmalla antelijaisuudella tai rumemmasti suutaan väännellen.

Kaunotaiteita ja varsinkin kirjallisuutta hän kovasti halveksi. Tämän oli hän oppinut Casimir Perieriltä, jonka leikkisää kysymystä: »A quoi un poëte es il bon?» (mihin runoilija kelpaa?), hänen oli tapana siteerata lystikkäällä ääntämisellä erinomaisena loogillisena terävyytenä. Niin oli minun taipumukseni runouteen herättänyt hänessä suurta mielipahaa. Hän vakuutti minulle kerran, kun pyysin häneltä uutta painosta Horation runoja, että sanat »Poeta nascitus, non fit» oikein käännettyinä merkitsevät »a nasty poet for nothing fit» (renttuinen runoilija, kaikkeen kelpaamaton), muistutus, joka minua syvästi harmitti. Hänen inhonsa jaloja tieteitä vastaan oli viime aikoina vielä karttunut sen kautta, että hän oli saanut satunnaisen halun siihen, minkä hän piti luonnontieteenä. Joku oli erehdyksestä puhutellut häntä kadulla, luullen häntä tohtori Dubble L. Dee’ksi, joka silloin piti luentoja puoskaroimisesta. Tämä seikka antoi hänelle vauhtia; ja juuri siihen aikaan kuin tämä historia – sillä historia siitä vihdoin on tuleva – tapahtui, oli setäni Rumgudgeon kohtelias ja myöntyväinen ainoastaan sellaisissa kysymyksissä, jotka sattuivat sopimaan yhteen niiden pukinharppausten kanssa, jotka hän uudella keppihevosellaan teki. Muuten hän nauroi käsivarsilla ja jaloilla ja hänen valtioviisautensa oli kovapintainen ja helposti ymmärrettävä. Hän ajatteli kuin Horsley, että ”kansalla ei ole lakien kanssa muuta tekemistä, kuin totella niitä”.

Olin ollut vanhan herran luona koko elinaikani. Vanhempani olivat kuolinvuoteellaan jättäneet minun hänelle kalliina perintönä. Minä luulen, että tuo vanha veitikka rakasti minua kuin omaa lastansa, melkein yhtä suuresti kuin rakastettua Kate’ansa, mutta koiran elämää hänen luonaan yhtäkaikki vietin. Ensimmäisestä ikävuodestani viidenteen asti kestitsi hän minua säännöllisesti selkäsaunoilla. Viidennestä viidenteentoista uhkasi hän minua joka tunti kuritushuoneella. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen ei päivääkään kulunut, jona hän ei luvannut tehdä minua perinnöttömäksi. Olin ikävystynyt porsas, se on totta; mutta se nyt oli yksi puoli luonnossani, yksi kohta uskonnossani. Kate’ssa minulla kuitenkin oli uskollinen ystävä, ja minä tiesin sen. Hän oli hyvä tyttö ja antoi minulle sen suloisen lupauksen, että saisin hänen (rahoineen päivineen), milloin vaan voisin ärsyttää setää Rumgudgeon’ia antamaan tarpeellisen suostumuksensa. Tyttö parka! hän oli ainoastaan viidentoista vuodan vanha; ja ilman tätä suostumusta hänen pieni rahasummansa ei ollut saatavissa, ennenkuin viisi pitkää kesää oli kulunut. Mitä siis tehdä? Viidentoista, vieläpä yhdenkolmattakin vuotiaalle (minä olin nyt yhdenkolmatta) on viisi vuotta eteenpäin melkein sama kuin viisi vuosisataa. Turhaan ahdistimme vanhaa herraa rukouksillamme. Tässä oli muuan vastustamisen esine, joka täsmälleen sopi hänen nurinpuoliselle mielikuvitukselleen. Itse Job’ia olisi pistänyt vihaksi katsella, miten hän aivan kuin vanha kissa leikki meidän, köyhäin pikku hiirten kanssa. Sydämessään ei hän mitään suuremmasti toivonut, kuin naimistamme, se oli asia, jonka hän jo aikoja sitten oli mielessään päättänyt. Niin, olisipa hän antanut vaikka kymmenentuhatta puntaa omasta kukkarostaan (Kate’n rahat olivat hänen omansa), jos hän olisi voinut keksiä jotain verukkeen tapaista, jonka nojalla olisi saattanut suostua sydämiemme toiveihin. Mutta me olimme tehneet varomattomasti siinä, että itse olimme ottaneet asian puheeksi; luulen tosiaankin, ettei hän, asian näin ollen, paraimmallakaan tahdolla saattanut olla toivomustamme vastustamatta.

Olen jo sanonut, että hänellä oli heikot puolensa, vaan älköön luultako, että niihin luen hänen itsepäisyyttään, se oli varmaankin hänen vahvoja puoliaan. Puheessani hänen heikkoudestaan, tarkoitan eriskummaista, akkamaista taikauskoa, joka häntä kahlehti. Hän uskoi lujasti uniin, aaveihin ja kaikkiin tuollaisiin hullutuksiin. Hän oli sen ohessa ylen tarkka pikku asioissa, ja epäilemättä hän tavallaan oli mies, joka pysyi sanassaan. Tämä oli tosiaankin yksi hänen keppihevosiltaan. Lupaustensa henkeä häntä ei ollenkaan arveluttanut halveksia, mutta puustavia ei saanut loukata. Tätä hänen viimemainittua omituisuuttaan Kate’n kekseliäisyys eräänä kauniina päivänä jonkun aikaa meidän keskustelumme perästä ruokahuoneessa antoi meille tilaisuutta hyödyksemme käyttämään; ja sittekun minä, niinkuin kaikki nykyiset runoilijat ja puhujat, johdantoon olen uhrannut kaiken ajan ja melkein kaiken tilan, joka on käytettävänäni, kerron nyt lyhyesti itse ytimen kertomuksessani.

Onnen sallimuksesta oli rakastettuni tuttavien joukossa kaksi merikapteenia, jotka juurikään, oltuansa vuoden ulkomaan matkoilla, yhtaikaa jälleen olivat saapuneet Englannin rannoille. Näiden herrain seurassa kävin minä ja serkkuni, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, setä Rumgudgeon’in luona sunnuntai-iltana lokakuun 10 päivänä, juuri kolme viikkoa sen muistettavan tuomion jälkeen, joka niin julmasti oli toiveemme pettänyt. Noin puoli tuntia puhuttiin tavallisista asioista, mutta vihdoin meidän onnistui johtaa haastelu seuraavalle uralle.

Kapteeni Pratt. Niin, minä olen ollut poissa juuri vuoden, juuri vuoden tänään, niinpä niinkin – antakaas kun mietin! niin! – nyt on 10 päivä lokakuuta. Muistattehan, herra Rumgudgeon, että kävin luonanne jäähyväisillä juuri tänä päivänä vuosi sitten. Ja. sivumennen sanoen, eikö se ole omituinen sattumus, että ystävämme täällä, kapteeni Smitherton, on ollut poissa juuri vuoden – vuoden tänään?

Smitherton. Niin! juuri vuoden täsmälleen. Muistattehan, herra Rumgudgeon, että juuri tänä päivänä mennä vuonna kävin luonanne jäähyväisillä kapteeni Pratin seurassa?

Setä. Niin, niin, niin – muistan vallan hyvin – todellakin varsin omituista! Molemmat lähteneet juuri vuosi takaperin. Todellakin, sangen omituinen yhtäpitäväisyys! Juuri mitä tohtori Dubdle L. Dee kutsuisi erityiseksi tapausten yhtymykseksi. Tohtori Dud –

Kate (keskeyttäen). Niinpä niin, isä, se on jotain ihmeellistä; mutta kapteenit Pratt ja Smitherton eivät olekaan kulkeneet samaa tietä, joka tekee jonkun eroituksen, niinkuin tiedätte.

Setä. Minä en tiedä mitään sellaisesta, sinä jaarittelija! Kuinka minä siitä voisin tietää. Minusta se vaan tekee asian vielä merkillisemmäksi. Tohtori Dubble L. Dee –

Kate. Niin, isä, kapteeni Pratt kulki Kap Horn’in ympäri ja kapteeni Smilherton Hyvän Toivon niemen ohitse.

Setä. Aivan! – Toinen kulki itään ja toinen länteen päin, sinä nippanenä, ja molemmat ovat kulkeneet maan ympäri. Mutta tohtori Dubble L. Dee –

Minä (äkkiä). Kapteeni Pratt, teidän täytyy tulla viettämään huomispäivän iltaa meillä – teidän ja kapteeni Smitherton’in – ja kertomaan kaikkea matkastanne – ja sitte saatamme lyödä vähän korttia ja –

Pratt. Korttiako, hyvä ystävä! – unhotattehan, että huomenna on sunnuntai.

Kate. Oi, ei. hyi! Niin huono Robert ei ole. Tänäänhän on sunnuntai.

Setä. Niin kyllä – niin kyllä!

Pratt. Pyydän teiltä molemmilta anteeksi, mutta minä en saata siihen määrään erehtyä. Minä tiedän, että huomenna on sunnuntai, sillä –

Smitherton (ylen kummastuneena). Mitä ajattelettekaan kaikki? Eikö eilen ollut sunnuntai, sitä juuri tahtoisin tietää?

Kaikki. Eilen! – Te olette hullu!

Setä. Tänään on sunnuntai, sanon minä. Sen mahdan minä tietää.

Pratt. Ei, ei! Huomenna on sunnuntai.

Smitherton. Te olette varmaan hulluja kaikkityyni, jok’ainoa. Minä olen yhtä varma siitä, että eilen oli sunnuntai, kuin siitä, että istun tällä tuolilla.

Smitherton (jonkun ajan äänettömyyden jälkeen.) Mitenkä se onkin Pratt, Kate on saanut meidät kiinni. Mitä narreja olemme! Mutta, Rumgudgeon, asia on näin. Maa on, kuten tiedätte, neljäkolmatta tuhatta penikulmaa ympäri mitaten. Nyt pyörii tämä maapallo akselinsa ympäri – kääntyy – pyörii nämät neljäkolmatta tuhatta penikulmaa lännestä itään tarkalleen neljässäkolmatta tunnissa. Ymmärrättekö, herra Rumgudgeon?

Setä. Totta – totta, tohtori Dub –

Smitherton (hiljaan.) No hyvä, herra, se tekee tuhat penikulmaa tunnissa. Otaksukaa nyt, että minä purjehdin tästä paikasta tuhat penikulmaa itään päin. Tietysti olen minä aurinkoa tuntia ennen, kun se nousee täällä Lontoossa. Minä näen auringon nousevan yhden tunnin ennen kuin te. Kun olen kulkenut vielä tuhat penikulmaa, olen kaksi tuntia ennen teidän aikaanne, ja niin edespäin, kunnes olen kulkenut maan ympäri ja tullut tänne takaisin. Minä olen silloin kulkenut neljäkolmatta tuhatta penikulmaa itään päin, ja päässyt koko neljäkolmatta tuntia edelle auringon nousua Lontoossa, se on, minä olen yhden päivän teidän aikanne edellä. Ymmärrättekö?

Setä. Mutta Dubble L. Dee –

Smitherton (hyvin korkealla äänellä.) Kapteeni Pratt sitävastoin, kun hän oli kulkenut tuhat penikulmaa länteen päin täältä, oli tunnin, ja, kuljettuaan neljäkolmatta tuhatta penikulmaa länteen päin, neljäkolmatta tuntia Lontoon ajan jälessä. Siis minulla oli sunnuntai eilen, teillä on sunnuntai tänään ja Pratt saa sunnuntainsa huomenna. Ja mikä vielä enemmän on, herra Rumgudgeon, se on aivan selvää, että kaikki olemme oikeassa, sillä ei ole mitään järjellistä syytä, minkävuoksi toisen ajatus olisi toisen ajatusta parempi.

Setä. Toden totta! Hyvä, Kate – hyvä, Bobby! Se on tuomio ylitseni, niinkuin sanotte. Mutta minä olen sanassani pysyvä mies – huomatkaa se! Sinä saat hänen, poika (rahoineen päivineen), milloin tahdot. Päätetty, Jupiterin nimessä! Kolme sunnuntaita yhdessä viikossa! Minäpä menen kuulemaan, mitä Dubble L. Dee tästä sanoo.

Loppu.

Lähde: Satakunta 24.11.1883, [5.12.1883 http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?conversationId=7&action=entryPage&id=94873].