Kohtalon vaaka (runo)

Kohtalon vaaka Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Jää sielu keinumaan, jää vaiheittensa vaakaan,

välillä tähtien ja syvyyksien nielun.

Alati matkalla on osa olla sielun,

ei maassa, taivaassa sen paikka. Milloin saakaan

se vihdoin huoahtaa: »Jo ehdin kotiin omaan,

nyt enää kirvellä ei tuska tulinuolin.

ei tarvis taivasta ja maata olla puolin!» –

vai jääkö liitämään se maan ja taivaan lomaan?

Maan janoon nääntävään, taas runsauteen onnen –

nyt taivaan autuuteen, taas mullan painoon raakaan –

iäksi sielu jää vain vaihteluiden vaakaan.

ei seisahtua voi se tanssi vaa’an ponnen!

Ei! Julma kohtalo ois rauha tasapainon!

Jalompi arpa sen on vuoroin kuolla, elää!

Välillä elämän ja kuolon laulu helää,

yön, päivän poljento sen olomuoto vain on.

Yön, päivän poljentoon se luotiin, leikkiin somaan,

on liian keveä, taas liian paljon painaa,

ei mitään omista, on kaikki hetken lainaa.

Kotiinsa konsanaan ei sielu ehdi omaan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.