Kohtalon leikkikalu

Kohtalon leikkikalu. Kirjoittanut Emil Lindahl

Kylää kiertää hakateitse mies kuin metso siipirikko.

Virsuparin alla taajaan kapsahtelee kanervikko.

Kujan suulta lasten kirku: hullu ukko, ruoti-Iiska...!

onnetonta ajoi takaa sattuen kuin solmupiiska.

Harjasleuka vavahtaa: pian västingin kun valmiiks saisin,

koko kylän kakaroineen ruumeniksi pommittaisin!

Paholaisen taikapillit puhkesivat päässä soimaan

maanitellen takamaille hulluntöitä paiskiloimaan.

Kylä tietää: takamailla – miss’ on viidakkoinen aho,

äärellä sen asumaton, akkunaton tupa laho –

kerran vilja lainehti ja karja laitumella kulki.

Hovin torpan vaurauden pelto, kartano toi julki.

Iisakki, sen isäntä, sai maistaa mannaa onnen maisen:

puutteetonta kodin rauhaa, rakkautta hyvän naisen.

Kolmekymment’ ajast’aikaa menestyksen päivää kesti.

Silloin suuttui kohtalo ja iski yhtämittaisesti:

Syksy-yönä ahdostäyden riihen poltti ukonnuoli;

tulipalosanaa vaimo säikähti, sai taudin, kuoli.

Hovin vaari nurmeen painui, poika maat ja mannut peri.

Vanhat välipuheet hukkui vaarin kanssa. Ahnas veri

perillisen rintaa poltti: pellot – muudan kapanala

takamaiden siimeksessä – ahmaistiin kuin herkkupala.

Niinkuin hirmumyrskyn lyömä honka Iiskan varsi murtui,

mieli masentunut vitkaan lieväks hulluudeksi turtui.

Ruotilaisen armoleipää mies syö nyt ja töissä hiipsii

ollessansa hyvin mielin; närkästyy jos, salaa viipsii

takamaille muurin tekoon. Muinoin muokkaamansa ahon

kivet raahaa raunioon hän suojaks linnan – tuvan lahon.

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.