Kohtalo.

Kirjoittanut Kaarlo Uskela


Niin moni usein valittaen hokee:
”mä olen saanut paljon kovaa kokee,
mua kohtalo niin kauheasti vainoo”.
Tää virsi heidän huulillaan on ainoo.
Vaan hyvin harva sitä seikkaa huomaa,
ett’ elämänsä kulkee sitä uomaa,
jota hän itse joka päivä kaivaa.
Siis valitus on vallan turhaa vaivaa.
Se elämälle kurjuutta vain lisää.
Vain tyhmä etsii kohtalonsa isää.
Se syntyy siitä, huoliaan kun huokaa
ja kyyneleistään keittää himoruokaa.
En tahdo suinkaan itseäni kiittää,
päinvastoin tahdon esimerkin liittää,
ett’ olen ollut niinkuin kaikki toiset
nuo surkeat ja kovakohtaloiset.
Mä kauniin tytön tähden jouduin huumaan,
ja sydämeni syttyi liekkiin kuumaan.
Vain häntä ajattelin yöt ja päivät,
ja kaikki työni tekemättä jäivät.
En nukkunut, en syönyt enkä juonut,
en itselleni hetken rauhaa suonut.
Mä syleilyistä, suuteloista elin
ja mielessäni mietin, kuvittelin:
”Näin onnellinen oon ja aina oisin.”
Vaan kohtaloni määrännyt ol’ toisin:
mun lemmittyni löysi toisen pojan
ja hänen rinnastaan sai selkänojan.
Mä harmissani hammastani purin
ja lemmittyni petturuutta surin.
”Ah”, huokaelin, ”jospa saisin kuolla,
kun en saa enää huuliansa nuolla”.
Mä kovaa kohtaloa syytin, moitin,
vaan tällä kaikella mä tyhjää voitin.
Lie ollut hehkuvampi toisen lempi
ja toisen polvi hiukan pehmoisempi.
Nyt ilman häntä hyvin makaan yöni
ja syön ja juon, ja hyvin sujuu työni.
Ja vaikka kaikki toiset naiset kuolis,
niin hänestä en suinkaan enää huolis.
Toisia tyttöjä mä hain ja sainkin,
ja vihdoin viimein yhden heistä nainkin.
Jos kohtaloa syytän, niin teen väärin,
kun itse heidän hännässänsä häärin.
Rukkaset saa niin moni nuorukainen,
ja toiveissansa pettyy moni nainen,
kun turhaan valvoo, odotellen ylkää,
vaan tämä hänet toisen tähden hylkää.
Niin moni kyllästyypi lemmittyynsä,
vaan tää ei huomaa, ett’ on oma syynsä.
Ja moni, joka armahansa saapi,
sen hiiden kattilahan toivottaapi.
Mies köyhä voipi naida naisen rikkaan,
ja tyhmä nainen miehen mainehikkaan
voi saada, mutta oikein mielen mukaan
ei saanehensa tunne sentään kukaan.
Jos sattuu saamaan vaimon perin pahan,
mies arvoa ei ymmärtää voi rahan,
ja usein tyhmä nainen, orja aineen,
vain pilaa miehen kunnian ja maineen.
Hän silloin pyrkii kohtaloltaan suojaan
ja vimmastuupi maan ja taivaan luojaan,
mi syöjättären mokoman on luonut
ja hänen elämänsä tielle tuonut.
Ja joskus pahaan jouduttuaan raivoon
hän mellastaapi, tahtoo juosta kaivoon,
vaan kääntyy takaisin jo puolitiestä
ja alkaa tuota syöjätärtä piestä.
Voi käydä joskus sulle, kiusatulle,
kuin naapurillesi ja myöskin mulle,
kun kohtalomme oikein vainoo meitä,
ett’ nainen kiusaa käymään synnin teitä.
Kun sua sitten omatunto soimaa,
ei kohtaloas kantamaan oo voimaa,
et seurausta miehen lailla kestä,
vaan tahdot itses puhtahaksi pestä.
Sä hurskaan naaman käännät puoleen herran
ja syyttäin sitä naista, jota kerran
sä joka säässä rakastavas vannoit,
sä sanot: ”Vaimo, jonkas mulle annoit...”
Näin meille käypi. Kuinka ajat muuttuu,
niin toiveistamme aina jotain puuttuu.
Se johtuu yksinkertaisesti siitä,
ett’ ihmisell’ ei mikään onni riitä.
– – –
Kun käymme huuliamme pureksien
ja kovaa kohtaloa nureksien,
mi valvoo aina meidän parastamme,
niin omaa onneamme varastamme.
Kohtalo aina hyvää tarkoittaapi.
Ken sitä torjuu, luotaan karkoittaapi,
hän huomaa myöhään, että onni, hyöty
karvaina pippureina jo on syöty.
Vaan kohtalon kun tyynin mielin vastaan
otamme aina, siten ainoastaan
me omaa etuamme harrastamme
ja vartutamme leipävarrastamme.


Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.