Kodista pois

Kodista pois Kirjoittanut Minna Canth

Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään.

Salia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa. Avonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli itsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli ryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy.

Hän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri mennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet samalla älysi.

– Kuule, Wanny –!

Fanny seisahtui.

– Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan päässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä vieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata.

– Enhän minä voi.

– Ajattele pääsi ympäri.

– »Sulhasia teille tulee», sanoi Riikka ja nauroi.

Fanny loi häneen vaivaantuneen katseen.

– Niin, niin!

Äidin silmät loistivat ylpeydestä.

– Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä iltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No, sinuapa vasta –! Tohtori Sprooper tänne tulee.

– Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän –? Mistä äiti sen tietää?

– Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi? Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon viimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat – niin pitäisihän tuota nyt kielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin ennen, kun oltiin köyhiä vielä. – Niin, mistäkö sen tiedän? hän keskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta, nähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin laskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella puolen.

– Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla Wellmannissa.

Fannyn sydän puristui kokoon.

– Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan?

– No, totta kai.

– Mutta minkätähden? Voi, minkätähden?

– Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä ei sitten meille?

– Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt.

– Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri tutustui.

– Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.

– Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka, – mitä minä jo sanoin? Eihän tämä taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.

– Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita hommaa ja te –

Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.

Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.

Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä kantaessaan.

Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.

Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.

– Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.

– Enhän minä sitä näin kotona, mamma.

– Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?

– Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa suuremmissa tilaisuuksissa.

– Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se pistää vihaksi.

– Hyvä mamma –

– Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.

– Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.

– Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä. – Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.

Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.

Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten pöydän nojaan ja puhkesi itkuun.

Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua, niinkuin äiti oli määrännyt.

Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.

Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa, silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette meidän rinnallamme.

Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla, joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.

Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä, hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta, johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.

Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi, korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa, kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian kanssa jossain yhteydessä.

Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla, ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.

Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?

Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.

Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.

– Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut – koetti rouva Lindeman keskeyttää.

Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä.

– Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet –

– Mitä kuvernöörska on sanonut – pisti taaskin rouva Lindeman väliin.

Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:

– Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.

Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita rouvia, ja alkoi niille supattaa:

– Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan. – Fellmanin pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi. – Kas niin, tuossapa tulee Fanny. – Hän hiljensi äänensä. – Kylläpä on tällätty ja laitettu. Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin – taikka Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa. – Hyvää iltaa, hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.

– Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm, sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä, mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana rokassa?

Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.

Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.

– Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!

– Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.

Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin. Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi, kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen kustannuksellaan.

Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.

– Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä tohtori Sprooperkiä –

Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin vaan viattomasti ja jatkoi:

– Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.

– Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.

Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet voida pidättää nauruaan.

Klaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi lasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä –?

Hän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri tulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat riensivät molemmat heitä vastaanottamaan.

Sydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat tervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen käsivarteensa.

– Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään herrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään –

Hänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat.

Mutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä hänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka.

– Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi.

– Uskokaa minua, pappa –

– No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille naisille, sen kyllä arvaan.

– Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko –

– Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita.

Penttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen karahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen.

Sieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni jokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja jos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti.

– Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit, hän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin olemme heitä kestiin pyytäneet.

Nyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää seurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä siellä puheltiin ja tehtiin.

Broberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään.

– Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan toisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja!

– Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja väistyi taaksepäin.

– No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee –

– Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan.

Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.

Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan Brobergiä rintapielestä.

– Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.

Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä kammariinsa.

– Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne ensin.

Fannyn täytyi pysähtyä.

– Tänne, tänne –

Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.

– Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.

Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois, kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa, kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton, oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo. Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.

– Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.

Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.

Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan. Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni, vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen, kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän, kiiltävämpi kenties myöskin.

– Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg puheen aluksi.

– Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi päänsä vieläkin alemmaksi.

– Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?

– On.

– Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?

– Jo minä lopetan.

– Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.

Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.

– Nimittäin historiassa ja maantieteessä.

Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi jälleen saappaankärkeä.

Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei, parhaimmalla tahdollaankaan!

– Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?

– Kyllä.

– Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?

Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.

Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta eri lajia.

– Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen luoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän kaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt ottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin oli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin. Mutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun se vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia otetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta.

– Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi tohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon. Uskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi tuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat, ja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks kauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin joka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on.

Hän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta suuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi.

– Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan saa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon taivaallista. Kirja kädessä vaan istuu – hyh, mitä semmoisella tekee? Ei suinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää.

Siihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja myötellä.

– Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä ihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin luota.

– Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva Penttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa.

– Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi kanssa sinulle jotain sanomista.

Fanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että kaikki sen kuulivat:

– Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin kanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat.

Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.

Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.

– Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne kumminkin on tullut.

– Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.

– Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun – ja soita oikein kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.

Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei siltä täydelleen ylivoiton.

Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki kääntyivät Fannya kiittämään.

Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.

– Katsos nyt – herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut hyvällä.

Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä, täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.

Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.

– Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus olla – varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.

Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi, että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä koetti päätänsä vaivata.

Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä. Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein –?

Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä välittää mistään mitään!

Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta nostanut.

Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä vältellä satunnaiset kohtaamiset.

Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki esteitä.

Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.

– Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en varmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina semmoisia puhuu.

– Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä.

– En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan.

– Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa. – Vai et muka mene naimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina sanovat. Ja mieli sentään tekee.

– Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti äiti.

– Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori Brobergia tänne. Lupaako pappa?

– Enkä lupaa.

– Hyvä pappa –! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei välitä minusta enkä minä hänestä.

– Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä? Tohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat?

– Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten odotat?

– En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni, kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.

– Ja jäät vanhaksi piiaksi! – Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään, niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Johan sille harakatkin nauraisivat.

Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi pyyntöönsä.

Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että puhumattomaksi.

– Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.

Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun ei osannut siitä rauhoittua.

– Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle. Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä semmoista puhunutkin.

Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.

Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.

Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan jotenkin yksinäistä ja ikävää.

Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä virkaan.

Toverit hämmästyivät.

– Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä olet.

Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.

Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan. Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.

– Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut tosissasi? huusi äiti viimein.

– Aivan niin.

– Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää? kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.

– Enpä minä sentähden.

– Mutta minkätähden?

Fanny ei aivan heti vastannut.

– Sano, minkätähden?

– Kun minä tahtoisin opettajattareksi.

– Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat odottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja.

– En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne.

– Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään.

– Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä. Liiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko valittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain?

Fanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä virkkanut mitään.

– Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain?

– Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

– No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan, kun sydänmaalle, korpeen!

Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.

– Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin? Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä, kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä nähnyt?

– En ole, mutta en minä siitä välitäkään.

– Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä –?

– Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!

– En heitä kaipaakaan.

Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.

He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä vastaan.

– Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti kerran oli huoltaan valittanut. – Sehän olisi vallan toista. Saisit käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi, sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan pappasikin sinut laskisi mielellään.

– No, varmaan, sanoi äiti.

– Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne, että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon syyspuoleen siellä käydä.

– Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle asiasta.

– Ei, elkää menkö äit – tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta Helsinkiin.

– Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole vielä koskaan nähnyt.

– En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.

Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö saattoi noin kohdella vanhempiaan.

Rouva Penttinen puhkesi itkuun.

– Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti se kyllä huomattiin –

– Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.

– Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä olisitkaan vaatinut.

– Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti harmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan ollenkaan.

– Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman, ja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan.

– Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat.

Ja koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin vakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki sen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä, jonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu.

Fanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään piti.

Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo ajatus.

Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona. Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä kerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja tarjoiltaisiin nuorille miehille –

Ei koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä!

Ja hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti eteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet puristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne osottivat.

Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua alas.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Valvoja-lehdessä 1893.